Joulukalenteri #14

Minä sitten tykkään kavereistani! Sain kaverilta idean kirjoittaa joulukalenteriin ystävien merkityksestä minulle hevosharrastuksessa ja tuo aihehan tuntui heti omalta. Ystävät ja kaverit kun on olleet hurjan merkittäviä tässä harrastuksessa.

En tiedä harrastaisinko edes ratsastusta, mikäli alakouluaikojen parhaat kaverini eivät olisi saaneet minua siitä innostumaan. Varmaan kolmannesta luokasta lähtien olin mielettömän kiinnostunut dinosauruksista ja suhtauduin niihin suunnilleen samalla tavalla, kuin muut ikäiseni heppatytöt hevosiin. Huoneeni seinät olivat täynnä dinosaurusjulisteita ja kouluvihkoihin piirsin heppojen sijasta dinosauruksia. Koulussa esitelmäni venyivät hurjan pitkiksi luennoiksi eri dinosauruslajeista ja niiden käyttäytymisestä. Ties miten outo dinosaurusfriikki olisinkaan, mikäli en olisi Oonan ja Rosan mukana innostunut hevosista. ;)

Ensimmäisen kerran istuinkin hevosen selässä, kun kävimme yhdessä ratsastamassa Rosan äidin ystävän suomenhevosella Röllillä. Siihen päivään mennessä olin ehtinyt lukea jo hurjan monta hevos- ja ratsastuskirjaa kannesta kanteen ja kavereiden valmentamana olin kuivaharjoitellut hevosen ohjaamista. Heti ensimmäisestä kerrasta lähtien keventelinkin jo suunnilleen oikeaoppisesti ja pääsin ratsastuskoululla suoraan vähän edistyneempien ryhmään. Parhaat koulukaverit pitivät yllä innostusta hevosiin, kun ratsastustunneista voitiin puhua viikot läpensä ja yhdessä pystyimme keskustelemaan lempiponeistamme, jotka asuivat samalla tallilla.

Tallilla tutustuin taas uusiin kavereihin, joista osan kanssa olen nyt vielä melkein kymmenen vuodenkin jälkeen edelleen tekemisissä. En tiedä, olisivatko pelkät hevoset pitäneet minua etenkin teinivuosina niin tiiviisti kiinni tuossa harrastuksessa. Varsinkin kesäisin päivät saattoivat kulua talliporukassa aamusta iltaan saakka ja aika kului kuin siivillä!

Kavereiden merkityksen ymmärsin vasta sitten, kun aloin vuokrata ponia aivan toiselta tallilta, josta en tuntenut ketään. Olin tallilla hurjan yksinäinen, eikä ratsastus tuntunut enää samalta. Tietenkin esimerkiksi maastoilu on aivan erilaista, kun mukana on juttukaveri ja jonkinlainen turva. Oli kurja tunne huomata, ettei tallilla ollut oikeastaan ketään, keneltä olisi uskaltanut pyytää edes apua. Yksin maastoon lähtiessä päässä kaikui ajatus siitä, ettei kukaan kaipaisi minua moneen tuntiin, mikäli tippuisin hevosen selästä ja menettäisin tajuntani.


Nyt leikkauksen jälkeen olen saanut taas iloita siitä, kuinka yhteinen harrastus yhdistää ihmisiä ja luo kestäviä ystävyyssuhteita. Olen ollut valtavan otettu siitä, kuinka monet ystävät, kaverit ja vain tututkin tallilta ovat kyselleet vointiani ja tarjoutuneet tulemaan avukseni tallille. En pärjäisi Harrin kanssa aivan yksin vielä pitkään aikaan, mutta onneksi ympärilläni on välittäviä ystäviä, jotka mahdollistavat harrastuksen jatkumisen vähän hankalampanakin aikana. :)