Kun kilpailukutsu Turun Ratsastajien vuoden ensimmäisiin koulukilpailuihin julkaistiin, kävimme valmentajani kanssa radat läpi ja totesimme, että ratsastaisin tulevissa kilpailuissa helpon B:n radan. Kauden tavoitteena on kilpailla A:n ratoja, mutta tuntui siltä, ettei heti ensimmäisissä kilpailuissa kannattaisi haukata liian suurta palaa, vaan keskittyä hyvään suoritukseen helpommalla tasolla. Helppo B:0 kun on Winnielle tuttu ja kaikin puolin helppo rata, kun taas helppo A:10 ei ole Winnielle A:n ohjelmista missään nimessä suotuisin.
Kilpailuiden lähestyessä Maiju kuitenkin ilmoitti, että saisin kilpailla halutessani kaksi rataa, sillä hän ei pääsisi töidensä vuoksi osallistumaan itse. Muutamien rataharjoitusten jälkeen päädyin ilmoittautumaan myös helppo A -luokkaan sillä ajatuksella, että hakisin vain rutiinia kilpailutilanteesta. Muutamaa viikkoa ennen kilpailuja treenit alkoivat sujua sen verran hyvin, että toisen radan ratsastaminen alkoi tuntua jo ihan hyvältä idealta - olisivathan nämä kuitenkin vain 1-tason kilpailut.
Jos en muuta ole viimeisen vuoden aikana oppinut, niin ainakin olen saanut helpotettua kilpailujännitystäni. Turun Ratsastajien maneesissa on viime kuukausina vierailtu niin useasti, että paikka tuntuu jo tutun turvalliselta. Rauhoittavien lisäravinteiden ansioista Winniekin on ollut leppoisampi kisakaveri, eikä minulle ole jäänyt enää syytä jännittää niin valtavasti.
Rennompi kisafiilis näkyi ja tuntui heti verryttelyssä Winnien kanssa. Poni oli toki jännittynyt, mutta pysyi sentään kuulolla ja oli ratsastettavissa. Ravi tuntui erityisen hyvältä ja laukkakin pyöri ihan hyvin siihen nähden, että tilaa laukkaamiselle ei meinannut löytyä. Radalle lähdin odottavaisin mielin ja melko itsevarmana - me molemmat ponin kanssa tiedämme pystyvämme näihin tehtäviin helposti.
Kuva: Annika Mäki
Rata oli siisti, sujuva ja rikkeetön. Parannettavaa ja hiottavaa jäi toki paljon, mutta kokonaisuudessaan rata oli sellainen, johon olin oikein tyytyväinen. Winnie oli suhteellisen rento radan läpi ja kuunteli apuja kiitettävästi. Ryhtiä saisi olla enemmän ja takaosa aktiivisempi, mutta nekin tulevat varmasti ajan myötä, kun saadaan vielä lisää kilpailukokemusta ja rentoutta suorituksiin. Arvosanat vaihtelivat 6,0 ja 7,5 välillä, mikä taitaa olla paras skaala tähän mennessä. Aikaisemmin ollaan napattu ainakin yhdestä kohdasta radalla kuutta huonompi arvosana.
Kuva: Annika Mäki
Tasaisen siistillä suorituksella kerättiin kasaan 64,4 %, jolla sijoituimme luokassa neljänsiksi. Prosentit olivat samat kolmanneksi sijoittuneen ratsukon kanssa, mutta hävisimme yleisvaikutelman pisteissä. Tähän tulokseen olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, sillä prosentit taisivat olla parhaat tähän mennessä Winnien kanssa!
Kuva: Annika Mäki
Toiseen verryttelyyn lähdin ehkä itsevarmempana kuin koskaan ennen. Winnie tuntui hyvältä ja kaikki palikat olivat kohdillaan; poni vastasi apuihin ja oli pehmeä niin suustaan kuin kyljistäänkin. Itse pystyin istumaan satulassa rentona ja vain nauttimaan siitä, kuinka Winnie tanssi allani. Hetkittäin jopa tuntui, että tuo ponikin nautti tilanteesta ja esiintymisestä! Hullunkiilto oli kadonnut sen silmistä ja korvat lerppuivat rentoina.
Olimme oman verryttelyryhmämme kolmansina lähtövuorossa, mikä tarkoitti ylimääräistä vartin taukoa verryttelyn ja itse suorituksen väliin. Meitä edeltävän ratsukon suorituksen aikana teetin ponilla vielä muutamat takaosankäännökset ja siirtymiset, jonka jälkeen oltiin valmiita radalle.
Napakkuus ja aktiivinen eteenpäinpyrkimys kärsivät selvästi, kun lähdettiin taas tauon jälkeen liikkeelle ja raippakin oli jätetty pois. Winnie reagoi kyllä pohkeeseen, mutta meno ei ollut enää yhtä vaivatonta kuin verryttelyssä. Kilpailutilanne oli Winnielle jo niin tuttu, että jännityksen tuoma säpäkkyys oli tiessään.
Hieman löysästä otteesta huolimatta Winnie suoritti radan oikein hyvin. Keskiaskellajeissa ei esitetty parastamme, eikä takaosankäännökset olleet erityisesti ylpeyden aihe, mutta kokonaisuudessaan rata oli oikein mukiinmenevä. Hetkittäin poni tuntui oikeinkin hyvältä!
Kuva: Annika Mäki
Kuva: Annika Mäki
Kuva: Annika Mäki
Tulokseksi saatiin tältä radalta 60,0 %, mikä oli jo enemmän kuin olin uskaltanut asettaa tavoitteeksi. Tuloslistalle päädyimme viidensiksi, mikä ei ollut lainkaan huonosti! Kokonaisuudessaan nämä kilpailut olivat enemmän kuin onnistuneet - en olisi osannut edes toivoa näin sujuvaa menoa kauden ensimmäisistä koulukilpailuista! Kunhan nyt jatketaan ahkerasti treenejä, niin päästään kauden aikana varmasti parantamaan tuloksia entisestään.
Sain tuossa muutama viikko sitten ylimääräisiä Winnie-päiviä, kun Maiju epäonnisesti liukastui ja runnoi häntäluunsa. Koska sovituista koppitreeneistä pidettiin kuitenkin kiinni ja Maijun oli joka tapauksessa tultava tallille, sain pitkästä aikaa kuvia itsenäisestä koulutreenistä.
Pienenä sivuhuomautuksena voin mainita, että ahkeran koppiharjoittelun tuloksena Winnie kävelee traileriin jo vauhdilla kauraämpärin perässä ja takapuomikin on saatu jo kiinni! Tämä lienee se vuosi, kun ponilla vihdoin päästään kilpailemaan muuallekin, kuin naapuritallin kisoihin.
Aikoinaan ratsastin hyvinkin paljon ilman satulaa - esimerkiksi Harrin selässä taisin istua hevosen viimeisen puolen vuoden aikana satulan kanssa ehkä kahdesti. Yhä useammin valitsen kuitenkin nykyään ratsastaa satulalla. Osin ehkä siksi, että itsesuojeluvaisto käskee niin. Jos maneesissa on muita ratsukoita ja Winnie on tuhmalla päällä, on sen hypähdyksissä ja pukeissa helpompi pysyä kyydissä satulan kanssa.
Osaltaan satulalla ratsastamiseen vaikuttaa ajatus siitä, että kunnon koulutreenit nyt vain kuuluu ratsastaa kunnon varusteissa. Satulasta saa toki tukea istuntaan, mutta todellisuudessa ilman penkkiä istuntaa pääsee kuitenkin hyödyntämään vielä enemmän. Winnien liike on kaiken kukkuraksi erittäin miellyttävä ja pehmeä, mikä tekee istunnalla ratsastamisesta ihanan helppoa. Satulan siis voisi jättää talliin hieman useamminkin!
Kuolaimettomat suitset on Winniellä viikoittaisessa käytössä ja ne saatan helpostikin valita aivan tavalliseen koulutreeniin. Valmennuksissa käytän aina kuolainta, mutta itsenäisesti ratsastan kuolaimetta aivan samoja tehtäviä kuin kuolaimellakin. Winnie on aina toiminut hyvin niin hackamorella kuin vaikka pelkällä riimullakin. Se liikkuu rennosti ja tuntuu, että tamma nauttii, kun suu saa jäädä tyhjäksi.
Tällä ratsastuskerralla Winnie oli oikein seesteisellä tuulella, kun saimme olla maneesissa aivan rauhassa. Kaikki tuntui alusta saakka todella helpolta! Istunnalla pidättäessäni poni jäi leijumaan alleni ja ulos hengittämällä se lähti kasvattamaan askeltaan. Avo- ja sulkutaivutukset luonnistuivat helposti siinä missä väistötkin. Laukka vaati hieman jumppaamista, mutta sekin vertyi lopulta.
Istuntani kertoo kyllä hyvin selkeästi, milloin asiat tuntuvat hankalilta. Etenkin ilman satulaa polvet nousevat hävyttömän korkealle ja etukenoakaan ei voi vastustaa! Kun ratsastus alkaa taas sujua, ryhti suoristuu ja jalat palaavat vähitellen omille paikoilleen.
Tältä osin ilman satulaa ratsastaminen on hieman petollista; se on kyllä hirmu hyvää tasapainotreeniä, muttei istuntatreeniä. Istuntatreeneihin vaaditaan satula, joka ohjaa jalkaa oikeaan suuntaan ja rajaa takapuolelle oman tilan. Jalustimet on siis hyvä jättää pois, mutta satulaa ei kannata tyysti hylätä.
Ehdin muutaman viikon ajan hehkuttaa kouluvalmentajalleni ja kaimalleni Essille, kuinka Veikka on kehittynyt ja ollut viime aikoina todella kiva ratsastaa. Näillä ennakko-odotuksilla petasin itselleni pettymystä, sillä eihän tällaisten ennakkotietojen jälkeen mikään ikinä mene kuten on suunnitellut.
Saatiin sovittua valmennuspäivä Ruskolle ja vielä Veikan kyytiin kiivetessäni hehkutin kuvaamaan tulleelle Maijulle, kuinka Veikka on ollut mukava ratsastaa ja kuinka odotan, että pääsen esittämään ponin kehitystä myös valmentajalle. Alkuverryttelyn aikana kävi kuitenkin selväksi, ettei tällä kertaa päästäisi esittämään mitään sellaista, josta voisin olla ylpeä.
Veikka tuntui hitaalta ja jäykältä. Apuihin vastaaminen oli hidasta, askel oli hidas ja poni suunnilleen yhtä taipuisa kuin rautakanki. Töitä lähdettiin tekemään aivan peruspalikoista, joihin kuuluivat takaosan aktivointi, suoruus ja istunta.
Poniin vaikutettiin aivan ensimmäisenä ratsastamalla takajalkoja aktiiviseksi, jotta liike lähtisi takaa ja Veikan olisi mahdollista tulla peräänantoon ja kevyeksi kädelle. Ulkolapa otettiin haltuun ulko-ohjan tuella, jotta poni saataisiin suoraksi ja sitä kautta taipumaan ja asettumaan ryhdissä ja oikein. Istuntaani paneuduttiin suurennuslasin kanssa, jotta voisin istunnallani antaa ponille edellytykset liikkua ja reagoida apuihin oikein.
Päädyimme työskentelemään suurella ympyrällä kaikissa askellajeissa keskittyen siirtymisiin niin askellajien sisällä kuin välilläkin. Heti alussa valkeni, että koko valmennuksen keskiössä olisi tällä kertaa istuntani. Tekosyy "istun kauniisti sitten kun hevonen liikkuu hyvin" ei luonnollisestikaan mennyt läpi, vaan ratsastajana jouduin töihin ja työstämään istuntaani sillä tavoitteella, että voisin oikein istumalla tukea hevosen suorittamista.
Kun hevonen ei vielä kulje rennosti selän läpi, on sen liikkeessä selkeästi hankalampi istua. Silloin minä tuuppaan käyntiä eteenpäin lantiolla, hyökkään siirtymisissä eteenpäin ja laukassa könötän kantapäät korvissa kutakuinkin mäkihyppyasennossa. Näihin ongelmiin piti saada muutos, jotta ponilla olisi edes edellytykset toimia allani oikein.
Jouduin oman mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, kun huonokuntoisena muka-urheilijana jouduin käyttämään lihaksiani istuakseni oikein sen sijaan, että vain matkustaisin kivasti ja tasaisesti liikkuvan ponin kyydissä. Milloin vatkasin lantiolla, milloin tuijottelin ponin niskaa ja milloin taas lössähdin koko keskivartalollani eteenpäin punkiessani ponia laukkaan. Yksi kerrallaan korjattiin virheitä niin käynnissä, ravissa kuin laukassakin ja vähitellen alkoi myös Veikka tuntua paremmalta.
Lopuksi jouduin vielä luopumaan jalustimista ja pitämään itseni kasassa omin lihasvoimin. Jälkeenpäin videoita kotona selatessani koin järkytyksen huomatessani, kuinka paljon istuntani muuttui paremmaksi, kun jalustimet nostettiin ponin kaulalle. Vaikkei se mukavalta tunnukaan, taitaa tiedossa olla enemmänkin ilman jalustimia -treenejä. Mikä kuitenkin lohduttavinta, säilyi parempi istunta myös silloin, kun jalustimet otettiin takaisin. Ehkäpä siis ryhdyn verryttelemään ilman jalustimia!
Vaikka alkutunnista tuntui, että tämä valmennus menisi kankkulan kaivoon, ehti tunnin aikana mieli muuttua samalla, kun Veikka reagoi positiivisesti istuntani ja ratsastukseni muutoksiin. Vaikkei tällä kertaa päästykään tekemään mitään uutta ja hienoa, oli valmennus super hyödyllinen. Mikäli Veikka olisi toiminut moitteettomasti, olisi valmennuksen anti ollut ehkä pikkujuttujen viilausta ja fiilistelyä. Nyt sen sijaan työskenneltiin niiden perustusten parissa, joille koko kouluratsastus rakentuu.
Hyvin liikkuvaa hevosta pystyn ratsastamaan itseksenikin, mutta juuri haastaviin tilanteisiin tarvitsen valmentajan apua. Näillä ohjeilla minulla on taas paremmat edellytykset ratkoa ongelmia, kun Veikka seuraavan kerran tuntuu taas hankalalta.
Pääsin avaamaan kilpailukauden Winnien kanssa vajaa pari viikkoa sitten Turun Ratsastajien estekilpailuissa. Ponin omistaja Maiju (joka aloitteli vihdoin uuden blogin parissa, käykää kurkkaamassa!) teki jo vuoden vaihteessa hyvin selväksi sen, ettei hänellä olisi aikomustakaan osallistua näihin karkeloihin. Saisin vastuulleni taas ponin kilpailukesytyksen ja vapauden hypätä kaksi luokkaa. Niinpä päädyin hyppäämään 80 ja 90 cm luokat, joita hypättiin jo loppukaudesta 2017.
Perhosia vatsaan aiheutti se, ettei Maiju pääsisi paikalle edes tsemppaamaan meitä töidensä vuoksi. Varsinaista kisahoitajaakaan en saanut (enkä oikeastaan olisi tarvinnutkaan kuin henkiseksi tueksi, koska kilpailut olivat naapuritallilla), mutta kouluvalmentajani lupautui tulemaan paikalle verryttelyyn ja videoimaan radat.
Odotukset onnistumisen suhteen oli korkealla, sillä poni oli saanut taas nautiskella rauhoittavia lisäravinteita, jotka sain viime kaudella todeta erittäin toimiviksi tämän tamman kanssa. Luultavimmin saisin siis keskittyä enemmän ratsastamiseen kuin vain kyydissä pysymiseen.
Verryttelyyn päästessämme odotukseni osoittautuivat vääriksi; vastoin kaikkia odotuksia poni kävikin kierroksilla ja tuntui taas, kuin olisin istunut tikittävän aikapommin päällä. Kun suljin pohkeet Winnien kylkien ympärille merkiksi siirtyä raviin, levisi poni joka suuntaan. Se hypähti ylös, pukitti ja pian toisti saman. Onnekseni verryttelyssä oli henkisenä tukena mukana oma kouluvalmentaja huutamassa tutun turvallisia "istu ryhdissä ja laukkaa eteenpäin" -ohjeita. Lopulta verryttely päättyi onnellisesti, kun poni laukkaympyröiden jälkeen rauhoittui niin, että sen kanssa uskalsi jo hypätä verryttelyesteitäkin ilman pelkoa heittoistuimesta.
Meille oli ponin kanssa osunut hyvä arpaonni, sillä saimme lähteä kummassakin luokassa ensimmäisenä. Tämä tarkoitti sitä, että poni sai jäädä suoraan verryttelystä maneesiin ja radalle. Kun tamma on aikaisemmin joutunut verryttelyn ja suorituksen välissä ulos hallista, se on päätynyt esittelemään ties minkälaisia kevätjuhlaliikkeitä ovella ja lopulta vielä kieltäytynyt palaamasta halliin "ypö yksin, kun kaikki muut hevoset ovat ulkopuolella". Tällä kertaa Winnie ei saanut ylimääräistä tekosyytä pelleilyyn, vaan pääsi jatkamaan suoraan sujuvista verkkahypyistä radalle.
Innokas kouluvalmentaja oli niin jännityksessä mukana, että huomasi painaa rec-nappulaa vasta kolmannen esteen jälkeen.
Ensimmäinen rata oli hurjan sujuva. Winnie oli kuulolla, laukkasi eteen ja tuntui helpolta! Laukat vaihtuivat jokaisella esteellä oikein ja askeleetkin osuivat esteille hyvin. Tuloksena oli puhdas rata ja kotiin viemisenä kauden ensimmäinen punavalkoinen ruusuke. Onnistuneen radan jälkeen Winnie pääsi omaan karsinaansa lepäilemään noin tunniksi ennen seuraavan luokan verryttelyä.
Kun päivitin kilpailukuulumisia tallinpitäjällemme, sain kuulla, että Winnie oli jättänyt jostain kumman syystä aamupuuronsa syömättä. Ahne ja hyvän ruokahalun omaava poni oli jo ehtinyt säikäyttää aamutallia tehneen tallinpitäjän jättämällä mössönsä kippoon. Suoli kuitenkin toimi ja heinä maistui, joten pelastuspartiota ei hälytetty. Ovela poni oli vain maistanut rauhoittavan Good as Goldin pastan puuronsa joukossa ja päättänyt, ettei moista kuraa syö. Villille verryttelykäyttäytymiselle paljastui siis syy. Ensi kerralla tamma saa pastan suoraan suuhunsa, jotta tavarasta olisi jotain hyötyäkin!
Toisella verryttelykierroksella Winnie pysyi jo pöksyissään ja oli hyvin ratsastettavissa ilman ylimääräisiä pukkeja tai sivuloikkia. Muutama verryttelyhyppy riitti ja tuntui, että oltiin valmiita seuraavalle radalle.
Rata sujui yhtä kivasti kuin ensimmäinenkin, kunnes käänsin kolmannelle esteelle liian aikaisin, enkä saanut laukkaa pyörimään riittävästi eteenpäin ennen, kuin este jo osui kohdalle. Este tuli ponille yllätyksenä ja se kielsi, vaikkei sitä yleensä teekkään. Tämä kielto oli kuitenkin täysin oma mokani ja on oikeastaan vain hyvä, että poni päätyi rankaisemaan minua huonosta ratsastuksesta. Toisella yrittämällä okseri ylittyi helposti ja päästiin jatkamaan rata sujuvasti loppuun saakka ilman kommelluksia.
Kiellosta huolimatta radasta jäi hyvä fiilis. Suorittaminen tuntui helpolta, eikä esteet näyttäneet enää yhtään niin korkeilta kuin vielä edellisissä kilpailuissa. Tuntui siltä, että kilpailemme nyt juuri oikealla tasolla; haastetta on riittävästi, mutta meno on kuitenkin sen verran sujuvaa, ettei omia suorituksia tarvitse virheistä huolimatta hävetä jälkeenpäin.
Näissä tunnelmissa siis kohti seuraavia treenejä ja tulevaa kilpailukautta!
Moni kärsii talvikaudella treenimotivaation puutteesta. Kilpailukausi ei ole vielä alkanut, joten treeneissä ei ole lähitulevaisuuden tavoitteita, eikä kovat pakkaset auta motivaation löytymistä yhtään. Sormet ja varpaat jäätyvät ja ulkonakin on vielä pimeää, jos et pääse käymään tallilla keskellä päivää. Kenttä ei välttämättä ole siinä kunnossa, että sillä voi täysipainoisesti treenata ja maneesissa taas seinät tuntuvat pitkän hallikauden päätteeksi kaatuvan jo päälle.
Itsessäni en tunnista tällaista motivaatiopulaa, vaan päin vastoin haasteenani on ottaa välillä vähän rennommin. Winnien kanssa treenit ovat sujuneet todella kivasti, mutta samaan aikaan ponin kanssa on kuitenkin vielä niin paljon työstettävää; pitäisi saada pohkeenväistöt vielä sujuvammiksi, vahvistaa vastalaukkoja pomminvarmoiksi ja saada takaosankäännökset pyörimään niin, että niitä kehtaisi esittää kilpailuissakin. Kun ponia ratsastaa vain muutaman kerran viikossa, tuntuu, että ratsastuskerrat täytyy käyttää mahdollisimman hyvin hyödyksi.
Veikkaa pääsen ratsastamaan vielä harvemmin, sillä ehdin käydä ponin luona yleensä vain kerran viikossa. Viimeaikoina olen pitänyt ponin omistajalle joitain tunteja, jolloin olen käväissyt ponin selässä läpiratsastusmielessä pienen hetken ennen tunnin alkua. Tällaisina viikkoina olen ehtinyt istahtaa ruunan selkään kahdesti, mikä on jo paljon ihanteellisempi tilanne kuin kerran viikossa käyminen. Joka tapauksessa olen ollut onnekkaassa asemassa, kun olen päässyt Veikan omistajien kyydillä Ruskolle viikoittain! Bussit kun eivät perämetsään oikein kulje, minkä vuoksi olen täysin riippuvainen kyydeistä.
Aikaisemmin tällä viikolla suuntasimme Veikkiksen luo, mutta tällä kertaa suunnitelmana oli normaalista poiketen höntsäillä vain kevyemmin, sillä flunssainen omistaja ei olisi ehkä selvinnyt kunnon treenistä. Kun kerran tallille ehdittiin päivällä valoisaan aikaan, tuli kameraakin ulkoilutettua pitkästä aikaa.
Satula sai jäädä talliin ja poni sai hölkätä rennommassa muodossa isolla ympyrällä, jolla pohja oli juuri sopivasti tamppautunut. Tällä kertaa ei väännetty pohkeenväistöjä, eikä treenattu vastalaukkoja. Höntsäiltiin vain ja ai että, se tuntui hyvältä pitkästä aikaa!
Kuvia läpi käydessäni ensimmäinen reaktioni oli kauhistus - ei näitä voi julkaista! Poni jolkottelee turpa polvissa ja itse istun polvet suussa kuin kilpikonna. Kauniin kouluratsastuksen sijaan näissä kuvissa oli kuitenkin pakkaspäivän fiilistä, kaunista auringonpaistetta ja verrattain tyytyväisen näköiset poni ja kuski. Ehkäpä tällaisia päiviä pitäisi olla enemmänkin vakavien treenipäivien välissä.
Winnienkin kanssa olen hieman yrittänyt ryhdistäytyä; olen ihan oikeasti käynyt tamman kanssa maastossa ja aijon tehdä sen lähiaikoina uudestaankin! Pellollekkin pitäisi vähintäänkin hyvien kuvien toivossa suunnata laukkailemaan nyt, kun kelit sen kerran vielä sallivat. Kyllä niille vakaville treeneillekkin jää varmasti aikaa viimeistään siinä vaiheessa, kun kevät tulee ja tekee niin kentistä, pelloista kuin maastoreiteistäkin märkiä luistinratoja. Nautitaan talvesta nyt kun se on!