Ihana, tavallinen arki!

Usein tuntuu, että blogia päivittääkseen pitäisi olla painavaa asiaa treeni- tai kisakuulumisten muodossa. Syväluotaavaa analyysia, johdonmukaista treenaamista vinkkeineen ja uusia näkökulmia arkisiin puuhiin, jotta niistä voisi joku lukija kiinnostua.

Bloggaajan elämä oman ponin kanssa ei kuitenkaan ole päivä toisensa jälkeen suunnitelmallista treenaamista, vaan pääasiassa ihan tavallista arkea. Viimeaikoina meidän elämä Wilman kanssa on ollut juurikin tuota arkea; pieniä ja tavallisia asioita, jotka eivät välttämättä ansaitse tulla jaetuksi blogissa, mutta jotka kuitenkin täyttävät suurimman osan viikoista.

Arkea tulee jaettua pääasiassa Instagramissa, jos sielläkään. Lyhyitä ajatuksia ja yksittäisiä kuvia on helppo julkaista ohimennen viikon aikana, kun taas blogia en ole oikein osannut käyttää tavallisten kuulumisten jakamiseen, vaikka ehkä pitäisi. Se tavallinen arki kun on kuitenkin pohja kaikelle sille tekemiselle, mistä blogissa voi lukea!

Meidän viikot Wilman kanssa ovat koostuneet muutamasta kunnon treenipäivästä ja treenejä tukevasta palauttavasta ja monipuolistavasta liikunnasta. Kentällä on treenattu koulukiemuroita ja hypätty noin kerran viikossa. Muina päivinä ollaan pyritty tutkimaan uusia maastoreittejä, hyödyntämään sänkipeltoa ja treenaamaan myös kevyesti maastakäsin.

Maastoiluun ollaan saatu vihdoin myös seuraa! Wilma on vähitellen vakuuttanut hyvällä käytöksellään muita hevosenomistajia, jotka ovat yksi toisensa jälkeen uskaltautuneet maastoseuraksi meille. Wilmaa tosin seura ei tunnu kiinnostavan, sillä poni paahtaa tasaisen reipasta vauhtia eteenpäin, eikä koe tarpeelliseksi huolestua jälkeen jäävästä tai jopa näköpiiristä katoavasta kaverista. Sentään Wilma on malttanut melko kivasti pysähtyä lyhyiksi hetkiksi odottamaan seuralaisiaan.

Winnie on saanut vihdoin myös seuraa päiviksi, kun Winnielle ja Wilmalle tehtiin uudet tarhat pieneen metsään. Wilma joutui muuttamaan vanhasta metsätarhastaan pois laajentuvan varsapihaton alta, mutta se saikin entistä isomman uuden tarhan. Vanhasta metsätarhastaan Wilma näki kyllä tarhanaapurinsa, muttei päässyt kosketusetäisyydelle. Nyt kun uusi tarha on jaettu puoliksi Winnien kanssa, äiti- ja lapsiponi voivat nyt seurustella lankojen yli.

Samaan tarhaan en uskalla tammoja laskea. Kaksi kovapäistä ponia selvittelemässä johtajuutta epätasaisella ja mahdollisesti liukkaalla pohjalla ei varsinaisesti kuulosta riskiltä, jonka haluaisin ottaa. Etenkin kun kyse on vielä hyvän ystävän ponista, en voisi kuvitella kurjempaa tilannetta kuin toisen ponin loukkaantuminen välienselvittelyssä. Nyt ponit saavat siis tyytyä turpaterapiaan sähkölankojen yli, mihin ne vaikuttavat kovin tyytyväisiltä.

Ratsain tehtävien treenien ohessa Wilma on opetellut myös uusia temppuja. Nyt poni käy pyynnöstä maahan makaamaan ja potkii myös jalkapalloa niin maastakäsin kuin ratsastaessakin!

Saimme lainata Winnien jumppapalloa, jonka kanssa oli tarkoitus vain katsoa, miten Wilma reagoi palloon. Oletin, ettemme pääsisi ensimmäisellä harjoituskerralla edes kosketusetäisyydelle, mutta Wilmapa olikin hurjan rohkea ja tuuppi palloa arkailematta turvallaan! Vielä kun kosketuksesta sai palkinnonkin, ei ponia pysäyttänyt enää mikään.

Kun pallo oli tullut tutuksi, ryhdyin palkkaamaan Wilmaa jalalla pallon koskettamisesta. Porkkananpaloja lenteli ponin suuhun, kun se vain käveli palloa päin, eikä tuupannutkaan turvallaan sitä kauemmaksi. Kun jalkapallon pelaamisen perusajatus oli sisäistetty, jatkettiin harjoittelua ratsain. Pian meillä on jo oma jalkapallojoukkue!

Jalkapallon ohessa olemme harjoitelleet intensiivisemmin makuulle käymistä. Tämä on temppu, jota yritin aikoinaan opettaa Harrillekkin, mutta se osoittautui silloin liian hankalaksi. Wilma on kuitenkin tehnyt tempun harjoittelemisen suhteellisen helpoksi, sillä se piehtaroi todella mielellään!

Otin tavoitteeksi päästää ponin päivittäin kentälle piehtaroimaan, jotta saisin yhdistettyä käskyn temppuun. Vähänkään hikisenä tai märkänä Wilma suorastaan syöksyi makuulle, kun vein sen kentälle. Ensimmäisen viikon aikana jaksoin vain hokea "maahan" käskyä ponin käydessä makaamaan, jonka jälkeen palkkasin sitä ruhtinaallisesti aina piehtaroimisen välissä, kun Wilma hetken malttoi vain makoilla.

Kun poni oppi, että maahan menemisestä saa herkkuja, sain sen makuulle lyhyen ajan sisällä toisen ja kolmannenkin kerran peilaamalla. Kun jäljittelin piehtaroimista edeltävää käytöstä, kuten pään laskemista ja maan kuopsuttelua, Wilma seurasi esimerkkiä ja kävi makaamaan. "Maahan" käsky seurasi koko ajan mukana ja nyt treenit ovat jo siinä vaiheessa, että saan Wilman hyvin todennäköisesti käymään makuulle pelkästä äänikäskystä.

Vähitellen Wilma on malttanut jättää myös piehtaroimista vähemmälle. Se jää maahan käytyään odottamaan herkkuja ennen kuin kellahtaa kyljelleen ja nousee taas pian takaisin odottamaan lisää herkkuja. Ensimmäisen viikon aikana kun poni ei malttanut hamuta porkkananpaloja edes suuhun saakka, kun se jo kierähti piehtaroimaan antaumuksella.

Nyt tavoitteena on jättää piehtaroiminen kokonaan tempusta pois ja vahvistaa opittua niin, että temppu onnistuisi myös muussa ympäristössä, kuin kentällä. Kun maakuulle käyminen onnistuu helposti ja varmasti, voidaan jo opitusta tempusta lähteä harjoittelemaan istumaan nousemista!

2

Vähitellen tutuiksi

Viime viikkoina tallilreissuissa on kestänyt niin kauan, ettei blogin päivittelylle ole meinannut jäädä aikaa, vaikka kirjoitettavaa ja kuvia olisi vaikka kuinka! Kun kotiin ei ole kiire, sitä huomaa yhtäkkiä rapsutelleensa ponia puoli tuntia, letittäneensä toisen puolikkaan ja kuluttaneensa kaapin järjestämiseen kokonaisen tunnin. Kun kaiken tämän lisäksi hoitaa vielä ne pakolliset tallihommat (ja nekin tuplasti normaalia hitaammalla tahdilla), ei kotiin päästyä jaksakkaan enää istua koneelle raportoimaan kuulumisia.

Toista kertaa oman ponin kyydissä. Wilma rentoutui nopeasti ja oli ravissa hyvin kuulolla!

Hidastempoiset tallipäivät ovat olleet oivallisia tutustumiseen Wilman kanssa. Pienet asiat ja toistuvat tavat luovat vähitellen kuvaa siitä, millaisen persoonan olen ystäväkseni oikein hankkinut. Kaunista pientä poniani ei näy ikinä tarhan portilla, sillä se haluaa seurustella Veikan kanssa. Siksi se päivystää oman tarhansa takaosassa, josta näkee Veikan tarhaan. Kutsuttaessa se kuitenkin tulee korvat hörössä tarhan portille vastaan ja todennäköisesti nakkelee niskojaan niin, että harja pöllyää.

Tallissa se seisoo hiljaa, tapittaa suurilla silmillään korvat tötteröllä, kun karsinanaapuri potkii seiniä, irvistelee ja uhoaa. Vaikuttaa kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Sateesta poni taas ei pidä. Silloin on kiire sisälle ja saattaa kuulua jopa kiljahdus, jos ei henkilökunta ymmärrä raukkaparkaa hakea ensimmäisenä sisälle kuivattelemaan. Sisälle päästyään poni tilaisuuden tullen sujahtaa riimustaan ja heittäytyy turpa edellä piehtaroimaan ennen kuin olen ehtinyt avata loimesta ensimmäistäkään solkea. Vähän harmittaa, ettei tämä yksilö ole aivan yhtä siisti kuin äitinsä.

Kun siivoan tarhaa, Wilma tarkkailee läheltä. Jos en lopultakaan huomioi sitä, tunkee poni varovaisesti päänsä olkapäälle ja varmistaa, että hänet on varmasti huomattu. Rapsutukset ovat parhaita sään ja ryntäiden kohdalta. Kun siirryn rapsuttamaan taaempaa selästä, Wilma poistuu paikalta ja tekee kunniakierroksen tarhan ympäri. Pian se parkkeeraa itsensä taas eteeni tarjoten parhaita rapsutuspaikkoja. Tämän sen voi toistaa kymmenenkin kertaa, mikäli hölmö ihminen ei ymmärrä itse rapsuttaa oikeasta paikasta.

Herkkujen suhteen Wilma on valikoiva. Järkytys oli, kun ensimmäiset leipäpalat poni sylki suustaan karsinan pohjalle. Kotonahan odotti vain kolme roskapussillista kuivattua leipää... Tryffeleitäkö tälle pitäisi syöttää, jos tahtoo sen jotain oppivan?! Lopulta hänen ylhäisyydelleen alkoi leipäkin maistua, onneksi. Tryffeleihin ei olisi näillä tuloilla ollut varaa. 

Wilma on hyvin, miten sen nyt sanoisi... ilmeikäs. Nätillä ponilla on tapana leiskautella ilmoille varsin "hurmaavia" hymyjä ja tuijotella silmillään vastakkaisiin suuntiin kuin kameleontti. Hymyn syyksi käy melkeinpä mikä vain. Ärsytys, harmitus, innostus, kiinnostus, mieliteko tai milloin mikäkin. Aina on hyvä hetki hymyillä! Muutamassa päivässä Wilma oppi naksuttimen idean ja sen myötä myös hymyilemään pyynnöstä.

Ratsastaessa olemme vähitellen alkaneet ymmärtää toisiamme. Ratsain tutustumista on hankaloittanut liukkaat kelit ja Wilman kengättömyys - on ollut useiden päivien putkia, kun ponin on saanut hädin tuskin talutettua tarhasta talliin ja takaisin. Pellolle ollaan päästy muutaman kerran ja hetken verran oli luntakin sen verran, että kenttä oli ratsastuskunnossa.

Tällä hetkellä odotellaan sateiden tekevän tehtävänsä ja odotellessa liikutaan hiekkatien sulaneella pätkällä tehden mäkitreenejä taluttaen ja ratsain. Kenttä on siinä kunnossa, että olen hiekoittanut sen poikki kapean polun Wilmalle, jotta pääsemme kulkemaan sen läpi hiekkatielle. Jokunen hetki voi siis vielä mennä, että päästään tekemään kunnon treenejä sulaneella kentällä.

Kentällä ja pellolla töitä tehdessä Wilma on ollut aluksi reipas ja pyrkinyt helposti raville. Rauhoituttuaan se on ollut hetken aikaa todella miellyttävä ratsastaa; se liikkuu tasaisella tuntumalla ja on kevyt kuolaimelle. Pellolla laukkakin on pienten alkupukkien jälkeen pyörinyt aika kivasti!

Ponin kunto on kuitenkin vielä melko huono, mikä näkyykin väsähtämisenä hetken ravityöskentelyn jälkeen. Kun Wilma ei enää jaksa kantaa itseään selän läpi, se alkaa tarjota laukkaa. Mahdollisesti liukkaan pohjan vuoksi en ole antanut ponin laukata kentällä, joten olen joutunut pitämään sen ravissa. Kun joudun pidättämään, Wilma suutahtaa ja saattaa pukittaa tai jäädä hypähtelemään paikoilleen.

Protestointi on kuitenkin ollut melko lievää ja olemme päässeet erimielisyyksistä yli. Itse saan olla tarkkana, etten vaadi ponilta liikaa, vaan lopetan työskentelyn siinä vaiheessa, kun Wilma tuntuu vielä hyvältä ja jaksaa kantaa itsensä selän läpi. Vähitellen voidaan pidentää työskentelypätkiä, kun ponin kunto kohenee. En vain millään malttaisi odottaa kevättä!

0

Hyvän mielen hankitreenit

Molemmat haffit ovat joutuneet hankitreeneihin tällä viikolla. Lunta alkaa tosin olla jo niin paljon, että pelkästään kentällä ratsastaessa tulee tehtyä varsinainen hankitreeni, vaikka lumi onkin tamppautunut hieman matalammaksi kerrokseksi kuin pelloilla. 

Veikka päätyi kuitenkin ihan pellolle asti omistajansa toiveesta. Sain toimia stunttikuskina ensimmäisille hankilaukoille, joihin varustauduin järeämmällä jarrukuolaimella. Veikka kun oli jo joulukuussa ollut lumettomalla pellolla niin virkeä, ettei mieleni tehnyt kokeilla onneani laukan kanssa. Tällä kertaa polviin saakka ulottuva hanki toivottavasti hidastaisi ponia sen verran, ettei se ehkä villiintyessään saisi minua kiikutettua ainakaan ihan tallille saakka.

Tällä kertaa maisema oli ilmeisesti lumesta niin tasaisen valkoinen ja virikkeetön, ettei Veikalla ollut erityisesti mitään kytättävää. Virkeä se kyllä oli, muttei tuntunut kuitenkaan siltä, että se saattaisi poistua taka-vasemmalle minä hetkenä hyvänsä. Ravissa se rentoutui melko nopeasti ja tuli hyvin kuulolle.

Laukassa tuntui hetken siltä, että ohjasta päästäessä poni saattaisi päättää poistua paikalta. Lunta oli kuitenkin niin paljon, että Veikkis joutui keskittymään pysyäkseen pystyssä ja näinollen pääsin itse vähemmällä yrittäessäni säilyttää kontrollin.

Melko pian Veikka jo väsähtikin ja ylimääräinen pöllöilyenergia tuntui haihtuvan tuuleen. Laukka oli lopulta super hyvän tuntuista, kun poni laukkasi omalla moottorillaan pyöreänä ja kevyenä kädelle! 

Veikan mielipide pellolla työskentelystä tuli kyllä alusta saakka selväksi; sen ilme ei missään vaiheessa ollut erityisen innostunut, vaan pikemminkin ärsyyntynyt ja kyseenalaistava. Poni tuntui ihmettelevän tätä aivopierua lähteä nyt syvään hankeen tuulessa ja lumituiskussa laukkailemaan, kun mielummin olisi voinut jäädä tarhaan syömään heiniä. Ja jos nyt pakko olisi liikkua, niin sen tekisi mielummin kentällä, jossa olosuhteet olisivat edes jotakuinkin inhimilliset pienille poneille!

Olihan hangessa liikkuminen rankkaa, minkä vuoksi Veikka pääsikin pälkähästä alle puolen tunnin työskentelyn jälkeen. Hiki tuossa ajassa ehti kuitenkin tulla!

Aikaa hankitreeneille on vielä muutama viikko, jonka jälkeen allekirjoittaneelle on luvassa parin viikon maiseman vaihdos valkoisille hiekkarannoille palmujen katveeseen. Loman jälkeen tiedossa onkin suuria muutoksia hevosrintamalla - stay tuned!

2

Mielummin leikin lumessa

Talvessa on ihan parasta pakkaset ja kunnon nietokset ja niistäkös ollaankin päästy nauttimaan oikein kunnolla! Turussa lunta on kymmeniä senttejä ja sääennusteet lupaavat niin pakkasta kuin lisää luntakin. Nautitaan, kun niitä vielä riittää!

Kevään tullessa edessä on varmasti järkyttävä kelirikko. Tämä lumimäärä kun vuorotellen sulaa ja taas jäätyy öisin, on tuloksena varmasti useiden viikkojen luistelukelit. Sitäkin suuremmalla syyllä nyt on siis aihetta nauttia hangista, kun ne vielä tarjoavat mahtavat puitteet treenaamiseen! 

Lunta on joka paikassa niin paljon, että tällä hetkellä kaikki pohjat ovat ratsastuskunnossa; niin kenttä, pellot kuin maastopolutkin. Ravissa ja laukassa voi edetä missä vain ja pitkiä pätkiä! Lunta tosin alkaa olla jo niin paljon, että hangessa tarpominen on poneille kovin raskasta. Tamppautuneilla hiekkateillä jaksaa taittaa reippaassa vauhdissa pidempääkin matkaa, mutta kentällä pidempään töitä tehdäkseen joutuu hyödyntämään uria.

Pellollekkin ollaan päästy tekemään kunnon hankitreeniä. Viime talvena taidettiin käydä Winnien kanssa vain kerran pyörähtämässä pellolla ja poistuttiin aidatulle kentälle alle kymmenen minuutin päästä, kun poni oli ehtinyt jo esittää melkoiset hypyt ja pukit. Maiseman vaihdos ja ahkera maastoilu ovat tehneet ilmeisesti Winnielle hyvää, sillä tänä talvena ollaan päästy hyvällä menestyksellä pellolle jo useamman kerran!

Tällä viikolla suunnattiin pellolle vapaapäivän jälkeen, mikä oli pieni tietoinen riski. Poni oli kyllä virkeä ja hieman jopa villin tuntuinen, mutta polviin saakka ulottuva hanki hidasti Winnietä juuri sopivasti, jotta kyydissä olo säilyi varsin turvallisena! 

Hangessa oli muutamia uria, joita hyödynsin keventääkseni hieman ponin liikkumista. Winnie jaksoi kyllä hyvin ja liikkui oikein mielellään, mutta pidettiin hankitreeni lyhyenä, noin 20 minuutin pituisena. Reippaiden laukkojen ja ilmavan ravin jälkeen jäähdyteltiin pitkillä loppukäynneillä hiekkateillä ja metsäpoluilla. 

Kun tarjolla on tällaisia mahdollisuuksia hauskanpitoon ja mahtavista maisemista nauttimiseen, ei motivaatio vakavaan treenaamiseen ole kovin korkealla. Ehkä tässä kerätään puhtia tuleviin treeneihin niin kuskille kuin ponillekkin ja nyt voidaan hyvällä omallatunnilla nauttia näistä talvitreeneistä!

0

Pellolle pakoon pakkasta

Etelä-Suomen talvi antaa vielä vain odottaa itseään. Lunta on satanut muutaman kerran, mutta kovin moneksi päiväksi se ei ole maahan jäänyt. Sen sijaan lämpötilat ovat tippuneet pakkasen puolelle, mikä on hankaloittanut hevosten liikuttamista - kaikki pohjat kun ovat jäässä, mutta pehmentävää lumikerrosta ei ole. 

Luntakin on vihdoin luvattu, joten elättelen toiveita ratsastuskuntoisista kentistä. Toistaiseksi ponit ovat kuitenkin liikkuneet kanssani kentän ulkopuolella maastossa ja pelloilla. 

Veikan kanssa suuntasin viikko sitten pellolle ensimmäistä kertaa. Kenttä oli yön pakkasista mennyt koppuraiseksi, mutta pelto oli pohjaltaan ihan ratsastettavassa kunnossa. Veikalle peltotyöskentely vain meinasi olla ihan ylitsepääsemätön juttu. Normaalisti niin leppoisa ja jähmeä poni oli muttunut tikittäväksi aikapommiksi.

Herkkäsieluinen Veikkis oli täysin vakuuttunut siitä, että joko laiduntolpat tai laitumen nurkassa seisova lato hyökkäävät pienten ponien kimppuun. Veikka oli todella huolestunut ja hypähteli aivan yllättäen milloin mihinkin suuntaan; pohkeella puristaessa se jopa "nousi pystyyn" ehkä hurjan puoli metriä, mutta etuosasta keveneminen oli tälle ponille jotain aivan uutta. 

Päädyin työskentelemään isolla ympyrällä tehden siirtymisiä käynnin ja ravin välillä ja väistättäen takajalkoja ympyräuran ulkopuolelle. Hetkittäin Veikka alkoi tuntua jo rennommalta, mutta yllättäen puoli kierrosta myöhemmin se saattoi taas hypähtää pukin saattelemana ympyrältä toiseen suuntaan. 

Ilmeisesti olen kehittänyt jonkinlaisen itsesuojeluvaiston, sillä päätin suosiolla jättää laukkatyöskentelyn tekemättä. Jo ravissa Veikka tuntui hetkittäin siltä, että ohjaa antamalla saattaisin hetken kuluttua löytää itseni kotia kohti kiitolaukkaavan ponin kyydistä. Niinpä päätin tyytyä ravissa rentoutuneeseen poniin enkä kerjännyt verta nenästäni yrittämällä onneani laukan kanssa. 

Ravi oli lopulta kyllä super hyvän tuntuista! Liikkuisipa Veikka kentälläkin näin aktiivisesti - se pidensi ja lyhensi ravia istunnalla ja aivan minimaalisilla ohjasotteilla. 

Kun Veikka lopulta rentoutui niin, että suostui vauhdin kiihdyttämisen sijaan pidentämään kaulaansa saadessaan ohjaa, oltiin valmiita siirtymään pois pellolta. Jatkettiin matkaa lyhyelle maastolenkille, jolla poni sai jäädytellä pintaan noussutta hikeä. 

Selkeästi jokin asia jännitti Veikkaa pellolla, sillä maastossa allani oli taas normaali rento poni, joka laahusti metsässä pitkin ohjin. Toivotaan, että poni vakuuttui nyt kerralla siitä, että pellollakin voidaan ihan hyvin tehdä töitä jännittämättä! 

2