God gives and God takes away

Kävin tänään päivällä ratsastamassa Winnien. Kuvittelin pääseväni maneesiin, mutta tunnit jatkuikin luultuani pidempään. Lähdin siis tamman kanssa kentälle, jossa pääsin sen selkään ekaa kertaa ihan ongelmitta yksin. Alkuun poni toimi tosi hyvin, kulki käynnissä ihan reippaasti ja sinne minne pyysin. Jonkin ajan kuluttua alkoi jäkittäminen, joka paheni kun kentälle tuli toinen poni kävelemään. Kaikesta huolimatta sain Winnien pysymään nahoissaan ja ottamaan muutamat raviaskeleetkin. Loppua kohden tamma antoi taas vähän periksi ja lopetin työskentelyn siihen, ettei oltu häiriöksi toiselle ratsukolle. Olin kuitenkin tyytyväinen, ettei tamma hyppinyt, pomppinut tai pukittanut, mitä se oli kuulemma aikaisemmin viikolla tehnyt. Äitikin oli tallilla käymässä ekan kerran kesän jälkeen ja tervehti Winnietä rapsutuksin. Tamma näytti äidille myös miten oli oppinut venyttelemään lihaksiaan joulukalenterin herkkujen kanssa.

Illalla oli ratsastusseuran joulujuhla, johon saavuin juuri ajoissa. Heti ovella törmäsin tallin & Winnien omistajaan, jolta sain ehkä kurjimman mahdollisen hyvän joulun toivotuksen.. Suurinpiirtein "Moi, kiva kun tulit! Winnie lähtee takaisin sinne mistä tulikin."sai sisuskalut kääntymään ympäri ja mut haluamaan kääntymään paikallaan ympäri ja ajamaan takaisin kotiin. Vasta joulujuhlan jälkeen totuus iski kovasti kun istuin yksin autoon.

Tiedän, että muutama kuukausi on todella lyhyt aika. Tiedän, että olen aikuinen. Tiedän ettei ratsastuskoulun poneihin saisi kiintyä. En kuitenkaan voi mitään sille, mitä tunnen. Nyt tekee mieli vain oksentaa. Winniestä tuli ihan mielettömän tärkeä, kun sain touhuta sen kanssa päivittän ja nähdä miten se oppi asioita, kehittyi ja alkoi luottaa muhun. Luottaa ihan eri tavalla kuin yksikään hevonen ikinä ennen. Kaikilla tarinoilla on aina loppu, en vain odottanut tämän loppua ihan vielä.

En tiedä milloin poni lähtee. Tiedän vain, että se vie mennessään pienen palan sydäntä, joka kuuluu sille aina ja ikuisesti.