Alkusyksyn taikaa

Kesään ladataan kovia odotuksia ja suuria tunteita. Tehdään summer bucket listeja, etsitään kesäromansseja, nautitaan lomista ja auringosta. Kesän alkaessa kääntyä syksyyn kaikki ikään kuin rauhoittuu. Tuosta rauhasta minä nautin. Viilenevistä illoista, pehmeän sävyisistä auringonlaskuista ja vaikkei sitä ehkä ääneen saisi myöntääkkään, niin myös lähenevästä talvesta ja joulusta. 

Viilenevinä, auringon kultaiseksi värjääminä iltoina on ihana istahtaa laitumen reunalle. Hyönteiset leijailevat valoa vasten kuin keijupöly ja hevoset nauttivat viimeisistä hetkistä heinikossa. Käyvät tervehtimässä ja tutkimassa kameraa, jonka jälkeen jatkavat laumana taas matkaa. Tuolloin aika helposti pysähtyy ja sitä huomaakin kiireen keskellä istuneensa pellon reunassa toista tuntia. Yhtäkkiä koko kesän tauolla olleelle valokuvaamisellekkin löytyy aikaa. Kunpa näitä hetkiä olisi enemmän!

1

Lomaromanssi 2018

Kyllä nyt taas poniratsastajaa hemmotellaan! Olen löytänyt itselleni kesäheilan; saanko esitellä ihastuttavan herrasmiesponin Aapon!

Kuulin ratsu-uransa alkutaipaleella olevasta vuonohevosruunasta jo talvella, kun Aapo-ponin omistaja kyseli Winnien omistajalta Maijulta, josko voisin ehkä joskus päästä auttelemaan myös Aapon kanssa. Talvella aikataulut olivat kuitenkin tiukilla ja kulkeminen Aapon kotitallille hankalaa, joten homma jäi muutamien viestien ja kuvien vaihtamiseen.

Kesä muutti kuviot, kun Aaposta tuli Winnien laidunkaveri. Maijun käydessä Winnien luona pääsen samalla kyydillä ratsastamaan Aapoa. Samalla pääsen moikkailemaan Winnietä säännöllisesti, vaikken sillä ratsastakaan. Maastoileminenkin on paljon mukavampaa, kun molemmille löytyy omat ratsut!

Pääsin tutustumaan Aapoon ensimmäisen kerran kesäkuun alkupuolella. Viime syksyyn saakka poni oli ollut ilmeisesti hyvin vähäisellä käytöllä ja sen osaaminen rajoittui suurin piirtein kääntymiseen ja käynnistä raviin siirtymiseen. Kevään aikana Aapo on opetellut ratsujuttuja ahkerasti ja nyt se liikkuukin melko kivassa muodossa kaikissa askellajeissa.

Tutustumiskerralla ratsastin ponin kuolaimettomilla, sillä niillä se toimii kuulemma parhaiten ja on tyytyväisin. Kuolaimiakin on kuitenkin käytetty ja saa kuulemma vapaasti käyttää jatkossa. Oma suhtautumiseni kuolaimettomaan on hieman ristiriitainen; pidän ajatuksesta, ettei hevosen suuhun tule painetta, mutta samalla tuntuu, että mahdollisuus kevyeen hienosäätöön katoaa.

Kuolaimettomalla johtavat ohjasotteet eivät vaikuta oikein, eikä puolipidäte sormia kevyesti puristamalla ole useinkaan riittävä saadakseen aikaan reaktiota. Mikäli hevonen on herkkä painoavuille ja kantaa itsensä makaamatta ohjalla, on kuolaimetonkin ihan toimiva peli ja opettaa ratsastajaa vaikuttamaan enemmän istunnalla kuin kädellä. Liikutan hevosia mielelläni välillä kuolaimettomalla, jotta hevosen suu saa levätä kuolaimesta, mutta tavoitteellisen ratsastuksen teen kuitenkin mielummin kuolaimella.

Aapo sulatti sydämeni leppoisalla asenteellaan ja yritteliäällä luonteellaan. Sen liikkeet olivat erittäin tasaiset istua ja muistuttivatkin minua teiniovuosieni rakkaudesta, Juli-vuoniksesta, joka muuten ratsastettavuudeltaan oli kuitenkin hyvin erilainen kuin Aapo. Aapo suoritti kivasti kaikki pyytämäni helpot tehtävät, vaikkakin laukannostot olivat hieman haastavia - niitä omistajakin toivoi treenattavan. Kuolaimettomalla Aapo valui hetkittäin etupainoiseksi ja "kuolaimen taakse", mutta takajalkoja aktivoimalla ryhti parani ja ohjastuntumakin keveni. Ratsastuksen päätteeksi yksi ponikuski oli taas yhtä hymyä pienen pystytukkaisen ponin selässä!

En malta odottaa puuhastelua tämän hurmurin kanssa, kunpa kesä kestäisi pidempään!

2

Life goals: [x] Ride a unicorn

Aamujen viiletessä ja lehtien vähitellen vaihtaessa väriä on hyvä aika suunnata katse vielä menneeseen kesään ja sen lämpöön ennen kuin ryhtyy odottelemaan tulevaa talvea. Ainakaan täällä Turussa kesä ei ollut kovin kummoinen, mutta muutamia yksittäisiä aurinkoisia ja lämpimiä päiviä täälläkin riitti. Yhtenä loppukesän kauniista kesäilloista toteutimme Maijun kanssa kahden (a)ikuisen ponitytön vakavasti otettavan teemakuvauksen. Winniestä oli saatava vakavasti otettava yksisarvinen!

Yhdessä illassa syntyi styroksista, hopeanauhasta ja glitteristä ponille erityisen hieno sarvi. Tallilla suunnattiin vielä pöpelikköön keräämään kukkia, joista taiteiltiin kukkaseppele ja pieniä kukkanippuja Winnien harjaan kiinnitettäviksi. Jotta homma olisi riittävän tosissaan toteutettu, värvättiin mukaan vielä yksi pahaa-aavistamaton ponityttö puhaltamaan saippuakuplia ja heijastamaan valoa foliolla.

Saippuakuplat eivät oikein tahtoneet leijailla oikeaan suuntaan eikä poni olisi malttanut seisoa metsässä itikoiden syötävänä. Haasteista huolimatta saatiin kuitenkin aikaiseksi yllättävänkin kivoja kuvia! Yksisarvisen selässä istuessa sitä kummallisesti näyttää taas 15-vuotiaalta, mutta eipä tällaisten ponien kanssa voi ikinä kasvaa täysin aikuiseksi.

Kaikki postauksen kuvat ovat Maijun käsialaa. Kuvia Maijusta ja Winniestä ilmaantunee jossain vaiheessa Maijun omaan blogiin ihasteltaviksi. :)

4

Ohjasajo: kuinka sitä ei pidä tehdä

Siitä on jo joitakin viikkoja aikaa, kun lähdin tallille kuvaamaan Maijun ja Winnien ohjasajotouhuja. Poni puunattiin kiiltäväksi ja jalkoihin jaksettiin kieritellä pintelit, jotta tamma näyttäisi mahdollisimman pätevältä. Kentälle päästyämme saimme todeta, ettei meistä sankareista kumpikaan ollut huomannut tarkistaa kentän varauskalenteria. Estevalmennuksen sekaan oli himpun verran hankala mahtua ohjasajamaan yhtä tuhmaa ponia.

Pimeä ja tuskaisen kuuma halli ei houkutellut erityisesti, joten paineltiinpa pellolle. Luotin Maijun arviointikykyyn ja seurasin mukisematta kamera kourassa pellon reunalle, mutta samalla hiljaa kunnioitin tuota rohkeutta ja luottamusta tuota ponia kohtaan, vaikka se ei sitä aina käytöksellään ole kuitenkaan ansainnut. Pienen järjen äänen kuulin kuitenkin Maijun puheessa; pellolla työskenneltäisiin vain ravissa. Laukka saisi jäädä tästä treenistä pois, mikä valoi hieman uskoani siihen, ettei välttämättä jouduttaisi pyydystämään vapaana juoksevaa ponia, joka kirmailee pitkät ohjasajo-ohjat perässään pitkin maita ja mantuja. Sekin kun on valitettavan tuttua puuhaa edellisiltä vuosilta.

Maiju on harrastanut ohjasajoa enemmänkin ja sai sen näyttämään aivan liian helpolta. Varmaan puolen tunnin hölkkäilyn jälkeen vaihdettiin vielä rooleja pieneksi hetkeksi; Maiju tarttui kameraan ja itse jouduin juoksemaan pitkän piiskan kanssa Winnien perään.

Näin se tehdään niin kuin oppikirjoissa. Sekä ohjasajaja että poni ovat tehtäviensä tasalla! 

Helpommin sanottu kuin tehty - pelkästään liikkeelle lähtö oli tuskaisen hankalaa. Kun vihdoin päästiin vauhtiin, ehdin jo tuudittautua onnistumisen ilon tunteeseen. Siinä samassa poni jo seisoikin pellossa paikoillaan suu täynnä ruohoa. Säälittävää räpellystä, pätkä ravia ja taas poni-Essiä vietiin. Winnie seisoi taas turpa maassa ja korkeintaan hiihteli käynnissä eteenpäin. Tuntui, että ohjia oli ainakin sata metriä liikaa ja raipalle olisi tarvinnut oman telineen.

1. Tee ensimmäinen virhe jo ennen aloittamista ja anna ponin päästä ruohon makuun. Yritä keksiä, miten kilometrin pituisia ohjia käsitellään ilman, että niihin kompastuu.

2. Aloita hommat ja ole jo hetki tyytyväinen itseesi.

3. Palaa maan pinnalle ja huomaa olevasi pulassa. 

Hetken räpeltämisen jälkeen Maiju ystävällisesti huikkasi pellon reunalta, että ohjat voisi pitää ihan tuntumalla. Kilometrin pituisten ohjien pitäminen sopivalla tuntumalla on vähintäänkin mahdotonta, kun samalla pitäisi juosta läähättäen ponin perässä ja pitää se raipalla vielä liikkeelläkin! Vieläkin ihmettelen, kuinka tuo nainen siinä itse onnistui...

4. Kun olet saanut ponin pään vihdoin ylös pellosta, juokse henkesi kaupalla ja yritä pitää poni liikkeellä.

5. Huomaa, että homma on menossa taas aivan reisille...

6. Palaa kohtaan 3 ja jatka taas epätoivoisesti eteenpäin.

Vajaa kymmenen minuuttia tätä nöyryytystä riitti minulle. Kyllä se poni lopulta juoksi ihan nätistikin ja loppujen lopuksi sen pää taisi kuitenkin osoittaa yli puolet ajasta ylöspäin. Ihan vähän taisin saada taas homman jujustakin kiinni, kun löysin sen tuntuman, josta Maiju hienovaraisesti yritti vinkata. Ehkä treenataan tätä taiteenlajia kuitenkin seuraavan kerran kentällä, niin saadaan blogiinkin enemmän todellisuutta vääristäviä kuvia, joissa poni näyttää liikkuvan yhteistyökykyisesti eteenpäin!

7. Nauti lyhyestä onnistumisen hetkestä, kun ponilla on vielä riittävästi ruohoa suussaan edellisen pysähdyksen jäljiltä.

5

Kesäretki uittopaikalle

Viime kesänä Harrin viettäessä laidunlomaa Maijun perheen luona pääsimme lähtemään ensimmäistä kertaa yhdessä ratsastusmatkan päässä sijaitsevalle lammelle. Päivä oli kuin jokaisen pikku heppatytön unelma! Tänä kesänä emme valitettavasti päässeet reissuun enää samalla kokoonpanolla, mutta Harrin korvaajana matkaan sai lähteä Maijun perheen ihastuttava seuraponi Apo.

Apo sai tulla mukaan narun päässä ja piensuokki Jippo sai kantaa vuorotellen minua ja Maijua. Matkaa lammelle taisi olla viitisen kilometriä, jonka taittamiseen käynnissä kului reilu tunti - jonkin verran enemmän kuin viime kesänä, jolloin matkaa taitettiin reippaammissakin askellajeissa.

Vaikka päivä oli lämmin, tuntui vesi jäätävän kylmältä. Maiju pääsi helpolla kastuessaan Jipon selässä, mutta itse jouduin kastautumaan omin avuin uittaessani Apoa narun päässä. Pappaponia ei viileä vesi hidastanut, vaan pienen loiskuttelun jälkeen ruuna intoutui irrottamaan jalat pohjasta ja uiskenteli rannan tuntumassa.

Lammella tehtiin vielä hevosten vaihto ja pääsin itsekin sukellushevosen Jipon kyytiin. Viime kesänä Jippoa uittaessani hevonen katosi korvia lukuunottamatta kokonaan pinnan alle. Tänä vuonna lammen vesi oli sen verran matalammalla, että Jipon jalat ylsivät koko ajan pohjaan, eikä sukelluksia tällä kertaa tehty.

Virkistävän loiskuttelun jälkeen saatiin tarpoa uusilla voimilla takaisin tallille, jossa perheen ruohonleikkurit pääsivät jatkamaan kesken jääneitä pihanhuoltotöitään.

1