Vinkkejä koeratsastukseen

Minähän päädyin ostamaan hevosen ikään kuin sian säkissä. Sillä tavalla, miten aina kielletään hankkimasta hevosia. Näkemättä, kokeilematta ja niin pois päin. Koska en ollut aikeissa ostaa hevosta, en myöskään käynyt potkiskelemassa renkaita ja koeratsastamassa muita vaihtoehtoja. Vähäisestä hevosen osto- ja koeratsastuskokemuksestani huolimatta kokosin muutamia päteviä vinkkejä koeratsastukseen!

1. Kokeile useampia hevosia.
Aina sanotaan, että älä tee ostopäätöstä heti ensimmäistä hevosta kokeiltuasi. No, minä en ollut hevosta ostamassa, joten eipä tullut tehtyä vertailua. Minun vertailukohteeni olivat aikaisemmin ratsastamani haflingerit; ajattelin, ettei ostamani poni voi olla niitä kaikkia pahempi. Jos olen jo kolmen rodun edustajan kanssa pärjännyt, on pakko pärjätä neljännenkin kanssa!

2. Kokeile ennen ostopäätöstä.
Tämän pitäisi varmaan olla itsestäänselvyys. Toki kuuleehan niitä tarinoita, joissa yhden kuvan perusteella on ostettu hevonen ulkomailta ja saatu aivan täydellinen kisapeli edullisesti. Sitten on myös niitä tarinoita, joissa on tilattu nuori tamma ja saatukkin rupsahtanut ruuna, joka ontuu kaikkia neljää jalkaansa eikä kanna ratsastajaa selässään. Vaikken itse ponin selässä käynytkään ennen kauppakirjojen allekirjoittamista, näin sentään luvatunlaisen ponin kävelevän omin jaloin ulos trailerista.

3. Pyydä myyjää esittämään hevonen.
Tämänhän minä periaatteessa toteutin; pyysin saada videonäytteet ponin senhetkisestä ratsastettavuudesta ja muun muassa selkäännousutilanteesta. Ihan pelkkien kertomusten varassa en siis ponia lähtenyt noutamaan!

4. Ota valmentaja mukaan koeratsastukseen.
Valmentaja tuntee sinut ratsastajana ja osaa arvioida hevosen sopivuutta juuri sinulle. Tiukan paikan tullen valmentaja osaa varmasti myös antaa ohjeita koeratsastuksessa. Minä sentään lähetin valmentajalle kuvan koeratsastuksen jälkeen.

5. Kokeile hyppäämistä.
Jos olet ostamassa estehevosta, olisi syytä myös hypätä koeratsastuksessa. Minä odottelen kevättä ja elättelen toiveita, että tämä edes menee esteistä yli.

6. Älä koeratsasta vieraassa paikassa aitaamattomalla alueella juoksuttamatta hevosta ensin.
Älä, sillä se ei välttämättä ole hyvä idea.

Minähän koeratsastin Wilman vasta seuraavana päivänä sen jälkeen, kun olin sen ostanut. Koeratsastus menikin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Poni oli kengätön ja kenttä kuin luistinrata, joten tamma raahattiin läheiselle aitaamattomalle pellolle. Hetken taluttelun jälkeen ei muuta kuin kyytiin vaan moottorisahan säestämänä, kun naapurin mies pilkkoi pellon laidassa polttopuita. Muutaman ravikierroksen jälkeen mieleen juolahti, että olisihan sen ponin voinut ehkä juoksuttaa ennen vieraassa paikassa selkään kiipeämistä.

Äkkiäkös se kuitenkin rauhoittui ja kuski pääsi vähän kehumaankin, että hyvä ostos tuli tehtyä. Ei ihan joka poni rentoudu näin nopeasti tällaisissa olosuhteissa! Tokihan laukkaakin pitäisi kokeilla, kun kerran ravi on niin rennon letkeää. Tiukka takakeno ja pohjetta kiinni, hyvä siitä tulee!

Yllättäen sieltä irtosikin muutama melkoisen terävä pukki, mutta sekös menoa hidastanut. Sitäpaitsi olihan kuskia kuitenkin varoitettu, että ensimmäisissä nostoissa saa olla hieman tarkkana. Joku viisaampi olisi voinut jättää näissä olosuhteissa vaikka laukkaamattakin, mutta turhakos se on jälkiviisastella.

Näppärää laukkaa saatiin kuitenkin aikaiseksi ja lopulta selästä laskeuduttuani totesin, että hyvän hevosen olen todellakin ostanut. Sitäpaitsi haihtuivatpahan miehen huolet; tuo kun oli huolissaan, että pettyisin poniin, mikäli se olisikin liian kiltti ja tylsänpuoleinen. No ei ole, vaan juuri hyvä!

2

Apassionatan kulisseissa

Postaus on toteutettu yhteistössä Live Nation Entertainmentin kanssa.

Sain viime viikolla kutsun Apassionataan blogin edustajana. Instagramin seuraajat saivatkin maistiaisia backstagelta ja showsta jo tapahtumapäivänä, mutta blogin puolella haluan jakaa vielä kuvia ja tunnelmia päivästä. Avec -lipun lisäksi pakettiin kuului kierros tallialueella, jossa pääsimme näkemään showssa esiintyviä hevosia ja niiden ratsastajia valmistautumassa päivän esitykseen. Tämä hevosshow on melkoinen palapeli, jossa on osia kaikkialta Euroopasta! Tänä vuonna Apassionata oli ensimmäistä kertaa Turussa - olipa aika luksusta, kun kerrankin some-hommiin pääsi omassa kotikaupungissa!

Apassionata tekee yli puolen vuoden kiertueen ympäri Eurooppaa vuosittain. Tiimiin kuuluu  yli 60 hevosta ja 70-80 ihmistä, jotka kokoontuvat yhteen harjoittelemaan noin kuukautta ennen kiertueen alkua. Osa hevosista ja ratsastajista on mukana useamman vuoden peräkkäin, mutta monet rekrytoidaan aina vuodeksi kerrallaan. Kuten arvata saattaa, esiintyjien löytäminen ei aina ole helppoa. Vaikka osaavia esiintyviä ratsukoita tai tiimejä löytyisikin, kaikki hevoset eivät sovellu kiertueelle, jossa esiintymisiä voi olla useana viikonloppuna peräkkäin ja vielä useamman kerran päivässä.

Kiertueella hevoset asuvat lämmitetyissä telttatalleissa aina saman karsinanaapurin vieressä. Toisessa tallissa on oreja ja ruunia, toisessa ruunia ja tammoja. Kiertueella ei ole mukana tallityöntekijöitä tai hevosenhoitajia, vaan hevosten omistajat huolehtivat kiertueen ajan omista hevosistaan päivittäin. Talleissa hevoset vaikuttivat rennoilta ja tyytyväisiltä oloihinsa; osa mutusteli heiniä, osa kerjäsi ovellaan rapsutuksia vierailijoilta ja osa torkkui kaikessa rauhassa päiväunillaan.

Minun sydämeni sulatti hurmaava viikesekäs työhevonen Herrmann. Katsokaa näitä viiksiä! Lupsakka karvajalka esiintyi päivänäytöksessä viilipytyn elkein ja todisti olevansa todellinen showmies. Tallikierroksen jälkeen jäin odottamaan myös erityisesti syötävän suloisten welsh-ponien esiintymistä.

Saimme huikean hyvät paikat katsomosta, suoraan lyhyen sivun keskeltä. Olen käynyt Apassionatassa kerran aikaisemmin vajaa 10 vuotta sitten ja tuolloin istuimme melkolailla keskellä pitkää sivua. Näiltä paikoilta esitys oli huomattavasti näyttävämpää katsottavaa, sillä koko pääty, josta hevoset tulivat areenalle, oli yhtä suurta screeniä.

Tänäkin vuonna Apassionata tarjosi monipuolisen kattauksen niin rotuja kuin osaamistakin; korkeaa kouluratsastusta, katrillia, unkarilaista stuntratsastusta, upeita temppuja ja erityisesti minua sykähdyttänyttä maastakäsittelyä.

Apassionata on todella vienyt esiintyvät hevoset seuraavalle tasolle ja tehnyt esityksestä varsinaista taidetta. Valot, musiikit, taustat, tanssijat, koreografiat - kaikki toimivat yhteen ja tekevät hevosista ja ratsastuksesta viihdyttävää katsottavaa myös katsojille, jotka eivät arjessaan kohtaa hevosia. Enpä ihmettele, että juuri Apassionata kaikista vuoden hevostapahtumista kerää eniten katsojia "tavallisesta kansasta".

"Hevosihmisiäkään" esitys ei jätä kylmäksi. Temppujen ja esitysten takaa näkee omistautuneen harjoittelun ja luottamuksen hevosten ja käsittelijöidensä välillä. Ylipäätään; kuinka moni hevonen kykenee edes tulemaan rentona areenalle tuhatpäisen yleisön, valojen ja äänien ympäröimäksi?!

Ehdottomasti omia suosikkejani esityksessä olivat laumana vapaana toimivat hevoset ja ponit. Miten on edes mahdollista hallita yhtä aikaa yhdeksää hevosta ja saada ne esimerkiksi ravaamaan kahdella sisäkkäisellä ympyrällä eri suuntiin? Tällainen maallikko kun on ongelmissa jo yrittäessään saada yhtä ponia juoksemaan hallitusti narun päässä ympyrällä...

Voin ehdottomasti suositella Apassionataa kaikille hevosia harrastamattomille ihmisille, mutta hevosihmisten soisin arvioivan omat valmiutensa selvitä esityksen jälkeisestä osaamattomuuden ja huonommuuden tunteesta, kun oma hevonen ei esityksen jälkeen tanssikkaan ilman suitsia, vaan säikkyy edelleen kakkaämpäriä kentän nurkassa.

1

Mutta eihän meille pitänyt tulla ponia!

Ensimmäinen viikko poninomistajana on kulunut hirvittävän nopeasti. Hurjan odottamisen päätyttyä aika on todellakin lentänyt! Viikossa ei kovin paljon ehdi vielä tutustua, mutta uskallan jo väittää, että Wilma on juuri sitä, mitä olen omalta hevoselta aina toivonut. Paremmin minulle sopivaa ponia en olisi voinut saada! Mistä Wilma sitten oikein löytyi ja miten se päätyi juuri minulle?

Olisikohan ollut tammikuun ensimmäisiä päiviä, kun keskustelimme kotona ponin hankinnasta ja päädyimme yhteisymmärryksessä toteamaan, että poni kyllä hankittaisiin, mutta ei vielä. Sitten joskus, kun olisi sille sopiva aika. Ehtiköhän kulua kahtakaan viikkoa, kun Wilmasta julkaistiin Facebookissa myynti-ilmoitus. Sen omistaja kyseli Suomen Haflingerit -ryhmässä, josko rodun harrastajista löytyisi joku kiinnostunut ihminen hänen silmäterälleen.

Wilmaa kuvailtiin energiseksi ja tempperamenttiseksi prinsessaksi, joka vaatisi taitavan ja napakan ratsastajan. Oikeissa käsissä ja säännöllisellä käytöllä se olisi kuitenkin oikea timantti. Myyntiin poni tuli, koska se ei soveltunut ratsastuskoulun asiakkaiden käyttöön, eikä omistajalla ollut sille riittävästi aikaa.

En ehtinyt myynti-ilmoitusta edes nähdä ennen kuin minut oli merkitty useampaan otteeseen ilmoitukseen sekä Winnien että Veikan omistajien toimesta. "Tää on Essi sulle!" kommenteissa kerrottiin. Wilmasta oli kuitenkin joku jo todella kiinnostunut, joten jäädytin hankkeen omalta osaltani heti alkuunsa. Mikäli ostajaehdokas poistuisikin takavasemmalle, nostaisin asian kotona puheeksi.

Kuluikohan viikkoakaan, kun vahvistui, että poni todellakin olisi kaupan. Voisikohan nyt ehkä sittenkin olla sopiva aika hankkia oma poni? Miehen kanssa tehtiin ankaria laskelmia tuloista ja menoista ja päädyttiin siihen, että budjetissa on ponin mentävä rako. Mikäli tämä nyt olisi se elämäni poni jonka ehdottomasti haluan, niin se kuulemma pitäisi hankkia. Pyörät lähtivät pyörimään ja seuraavan viikon aikana sain Wilmasta kilometri tolkulla tietoa, kuvia ja videoita. Puhelimessa puhuttiin varmaan toista tuntia. Jokaisen tiedonmurusen myötä tuntui yhä enemmän siltä, että tämä on juuri se poni, joka minun täytyy saada!

Tammikuun puolivälissä Wilma kävi eläinlääkärin tarkastuksessa ja läpäisi sen kirkkaasti. Hampaat kaipaisivat raspausta puolen vuoden välein, eikä muuta huomautettavaa ollut. Tallipaikkakin oli varmistunut samalta tallilta, jossa Veikka asuu. Odottaminen sai alkaa! Olisin halunnut lähteä välittömästi hakemaan ponia Turkuun, mutta olimme varanneet muutaman viikon ulkomaanmatkan helmikuun puoliväliin. Olisi ollut hölmöä hakea Wilma tammikuussa ja jättää se heti muutaman viikon jälkeen toisten ihmisten hoidettavaksi. Sovittiin siis myyjän kanssa, että Wilma saisi majailla kotikonnuillaan maaliskuun alkuun saakka. Voin kertoa, että odottavan aika oli tuskastuttavan pitkä!

Suomeen paluuta seuraavana päivänä istuttiin Maijun kanssa jännittyneinä autoon ja suunnattiin kohti Jyväskylää. Wilma saapuisi sinne asti meitä vastaan, sillä niiltä nurkilta myyjä noutaisi itselleen uuden korvaavan hevosen Wilman tilalle. Hevosen hankintani oli kuin oppikirjoista; älä vain hanki hevosta näin! Tein ostopäätöksen rodun perusteella näkemättä tai kokeilematta hevosta, olematta itse paikalla eläinlääkärintarkastuksessa ja kauppakirjatkin kirjoitin huoltoasemalla. Ai mikä olisi voinut mennä pieleen? Kaikki!

Hurjista lähtökohdista huolimatta sain juuri sitä mitä olin tilannut. Tästä huolimatta en kuitenkaan voi suositella tällaista poninhankintaa - kaikilla ei välttämättä ole aivan yhtä hyvä tuuri! Älä tee kuiten minä teen, vaan.. vai miten se nyt meni. Wilman myyjä oli kertonut ponista hyvin rehellisesti ja tuntui siltä, että ponille haettiin nyt oikeasti parasta mahdollista kotia, eikä siitä vain yritetty päästä mahdollisimman nopeasti eroon. Viikon yhteiselon jälkeen voin todeta, etten olisi voinut saada parempaa!

Ensimmäinen viikko on kulunut melko rennoissa merkeissä. Selkään olen kiivennyt muutaman kerran ja muina päivinä olen puuhaillut Wilman kanssa maastakäsin. Liikuttaminen on tällä hetkellä hieman haasteellista, sillä kengättömänä Wilma ei meinaa pysyä pystyssä peilijäisellä kentällä tai tamppautuneilla jäisillä teillä. Onneksi pelto ei ole liukas ja metsästäkin on löytynyt lumisia tai sulaneita polkuja. Kunhan saadaan kenttä sulamaan, päästään tositoimiin!

10

Tähtiin kirjoitettu

Toiset uskovat kohtaloon, toiset johdatukseen ja joillekkin kaikki on sattumaa. En tiedä mikä näistä pätee Wilman kohdalla vai oliko tässä ponissa ripaus kaikkia näitä. Tämä poni oli kuitenkin lopulta vastaus kaikkeen, mitä olen osannut omalta hevoselta toivoa.

Jo ratsastuskouluaikoina tykästyin poneihin. Kun olin vihdoin päässyt pienestä koostani huolimatta ratsastamaan isoilla hevosilla, saatoin todeta viihtyväni parhaiten ponien selässä. Oli itsestään selvyys, että jos joskus hankkisin oman hevosen, se olisi poni.

Kun tutustuin Winnieen, näin siinä jotain erityislaatuista. Muutaman vuoden sen kanssa puuhasteltuani olin varma, että se olisi elämäni hevonen. Se tuntui juuri minun poniltani. Kun lopulta vaihtoehdot olivat joko ostaa poni omaksi tai luopua siitä, jouduin tekemään yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä. Elämäntilanne oli aivan väärä ponin hankkimiselle. Tuntui vääryydeltä joutua luopumaan jostain, jota piti lähes sielunkumppaninaan.

Kaikki kääntyi lopulta parhain päin, kun Winnie päätyi Maijulle, joka halusi pitää minuun yhteyttä ja tarjota mahdollisuuden osallistua Winnien elämään. Samoihin aikoihin sain pitää Harria kuin omaani ja oppia niin hevosen kokonaisvaltaisesta hoidosta kuin ratsastuksestakin. Winniekin muutti lopulta Turkuun ja sain jatkaa työskentelyä sen kanssa aina tähän päivään asti. Winnie ja Harri tekivät tärkeää työtä valmistellessaan minua hevosenomistajaksi.

Parin viime vuoden ajan puhuimme Winnien omistajan Maijun kanssa mahdollisuudesta teettää Winniestä minulle ihan oma varsa. Ajatus oli uskomattoman kiehtova, mutta samalla pelottava. Olisinko kuitenkaan valmis odottamaan monta vuotta ja ottamaan sen riskin, että hevonen katkaisee nelivuotiskeväänään jalkansa? Mikäli se selviäisi hengissä nelivuotiaaksi, olisinko ehtinyt kuitenkin jo pilata sen? Olisinko tarpeeksi taitava, jotta voisin hankkia ensimmäiseksi hevosekseni varsan?

Päätöksiä varsan suhteen ei oltu tehty suuntaan eikä toiseen, enkä ollut ajatellutkaan aikuisen hevosen hankkimista juuri nyt. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Facebookin Suomen haflingerit -ryhmässä julkaistiin myynti-ilmoitus Wilmasta.

Wilma on Winnien varsa, jonka se varsoi vuonna 2010 tultuaan Alankomaista Suomeen. Tiesimme molemmat Maijun kanssa varsasta, mutta löysimme sen netistä vasta muutama vuosi sitten, kun se rekisteröitiin Hippokseen. Muistan todenneeni tuolloin, että "Mikäli tuo tulee joskus myyntiin, mun on pakko saada se!". Wilma olisi mahdollisuus saada Winnien jälkeläinen, mutta ilman varsan teettämisen riskejä.

Sen lisäksi, että Wilma on Winnien varsa, se on sukua myös Veikalle ja sen edeltäjälle Aksulle. Voitanee siis sanoa, että tämä tamma on kombinaatio kaikista elämäni haflingereista!

Wilmalle oli jo ostajaehdokas ennen kuin otin ponin myyjään edes yhteyttä. Ajattelin, että harkitsen ponin ostoa edes teoriassa vasta, jos ostajaehdokas ei kykenekkään ostamaan Wilmaa. Muutaman päivän kuluttua Facebookjulkaisun ilmestymisestä tuli tieto, että poni on todella kaupan - kiinnostunut ostaja ei nyt kyennytkään ostamaan ponia itselleen. 

Seuraavassa rytäkässä meille olikin jo järjestynyt tallipaikka ja poni oli menossa eläinlääkärin tarkastukseen. Kaikki oli mennyt niin ennalta määrätyltä tuntuen, että olin varma homman kosahtavan tarkastukseen. "Ei asiat järjesty tällä tavalla kuin elokuvissa" ajattelin. Pelostani huolimatta poni läpäisi tarkastuksen ja siitä tuli kuin tulikin omani. Ihan ikioma poni!

Vaikka Wilma on jo 9-vuotias, pääsen tekemään sen kanssa sitä työtä, jota toivoin tekeväni oman varsan tai nuorikon kanssa. Wilma on noin helppo B-tasoinen, mutta ruosteessa lähinnä lomailtuaan varsomisen jälkeen. Wilma varsoi keväällä 2018 suloisen risteytysponiorin Wiljamin. Wilma on ollut säästeliäällä käytöllä, mutta perusratsutus on kuitenkin tehty hyvin, joten saan lähteä rakentamaan omaa unelmieni ponia hyvälle pohjalle. Olen aika innoissani!

11

Oma poni!

Ikioma poni.

Jokaisen pienen heppatytön unelma. Minulle siitä ehti tulla jo isomman heppatytön - ja lopulta aikuisen naisen unelma.

Se oli unelma, joka eli hiljalleen omaa elämäänsä, kulki oikean elämän rinnalla. "Sitten joskus, kun on sen aika."

Alkoi tuntua siltä, ettei sen aika tule ehkä ikinä. Ehkä se olisi se pieni unelma, joka kantaisi lopulta hautaan saakka. Joku joskus sanoi, että kun unelmiaan toteuttaa, niin niitä syntyy aina lisää. Miksei siis tyytyä yhteen?

Olisiko väärin uskotella itselleen, että unelman toteuttamiselle joskus vielä tulee oikea aika? Olisiko se kuitenkin lopulta se unelma, jonka toteuttamatta jättämistä katuisi kaikista eniten? Sitä, ettei ikinä ottanut riskiä, vaan eli vain tasaisen turvallista elämää?

Sen aika ei pitänyt olla nyt. Joskus unelmat kuitenkin ottavat ohjat omiin käsiinsä.

Minun unelmani on tässä ja nyt. 

Oma poni, Wilma van Johanna's Stal.

8

Valmiina kisakauteen 2019?

Kilpailusääntöihin on tullut joitain mielenkiintoisia, tervetulleita ja yllättäviäkin uudistuksia. Jokaisen kilpailijan tulisi tutustua voimassa oleviin sääntöihin ennen kilpailuihin osallistumista ja mahdollisuuksien mukaan käydä SRL:n sääntökoulutuksessa, mutta tässä muutamia valmiiksi pureskeltuja muutoksia tälle kilpailukaudelle.

Koska tulevalla kaudella kilpailen todennäköisesti esteillä ja koulussa 1- tai korkeintaan 2-tasolla, olen jättänyt 3-5 -tason kilpailuita koskevat sääntömuutokset huoletta huomioimatta. Aikuisena poniratsastajana en kilpaile poniluokissa, joten poniratsukoita tai lapsiratsastajia koskevat muutokset olen myös sivuuttanut. Tutustuthan siis juuri sinua koskeviin sääntömuutoksiin! Lajikohtaiset säännöt ja niihin tehdyt muutokset löytyvät SRL materiaalipankista.

Etenkin kouluratsastuksen osalta säännöt ovat ottaneet askeleen lähemmäs nykypäivää ja inhimillistyneet. Punaista rusettia ei tarvitse enää riisua potkivan hevosen hännästä ennen radalle menoa, vaan hevosenhoitajat saavat pysytellä turvassa poissa potkuetäisyydeltä. Suomen ihastuttavat sääolosuhteetkin on vihdoin huomioitu ja sääntöihin on kirjattu, että sääolosuhteiden vuoksi kilpailijoille voidaan antaa lupa ratsastaa ilman takkia tai sadetakissa. Enää ei tarvitse siis hikoilla hellepäivänä kisatakissa, eikä ratsastaa kaatosateessa ilman sadetakkia. Alunperinkin takki oli pakollinen vain virallista kilpailuasua edellyttävissä kilpailuissa ja luokissa, eli 2-tason heB ja sitä vaativammissa luokissa.

Tähän saakka turvaliivi on pitänyt koulukilpailuissa pukea takin alle, mutta uusien sääntömuutosten myötä turvaliivin saa pukea takin päälle. Itse en ole koulua ikinä kilpaillut turvaliivin kanssa, mutta enpä olisi sitä saanut takin alle mahtumaankaan!

Aloittelevat kilpailijat ovat saaneet armoa kilpailusääntöjen suhteen. Raviohjelmissa sekä helppo C -ohjelmissa radalla saa olla lukija. Aloittelevien kilpailijoiden ei siis tarvitse enää jännittää radan ulkoa muistamista!

© Annika Mäki

Myös varustesääntöjä on löyhennetty hevosille edullisemmiksi; kannukset eivät ole enää pakollinen osa kilpailuasua 1-tasolla ja kuolaimen ei tarvitse olla enää metallinen. Kuolain saa olla valmistettu myös "jäykästä muovista tai kestävästä synteettisestä materiaalista". Vielä viime kaudella kuolain sai olla muovipäällysteinen, mutta sisältä sen tuli olla metallinen.

Valkoinen satulahuopa on ollut kirjoittamaton sääntö, mutta vihdoin satulahuovan väristä on säädetty kilpailusääntöihinkin; satulahuovan tulee olla valkoinen tai konservatiivisen värinen. Lisäksi huovan tulee olla yksivärinen, vaikkakin kanttinauha saa olla eri värinen.

Palkintojenjaossa ainoastaan pintelit ovat olleet sääntöjen mukaan sallitut, mutta olen kuullut säännöstä joustettavan jo aikaisempina vuosina. Säännöt ovat nyt löyhentyneet ja pinteleiden sijaan sallitut ovat myös mustat tai valkoiset suojat.

Esteratsastuksen osalta ainoa minua koskettava mainitsemisen arvoinen sääntömuutos on tiukentunut hylkäämisperuste; ratsukon suoritus hylätään, mikäli ratsastaja tippuu areenalle saavuttuaan. Aikaisemmin tippumissääntö päti vain suorituksen aikana, mutta jos tänä vuonna tipahtaa hevosen selästä ennen lähtömerkkiä, ei rataa pääse suorittamaan ollenkaan. Mikäli selästä suistuu vasta maalilinjan jälkeen, ei suoritusta hylätä.

SRL:n esteratsastuksen sääntömuutoskoosteessa mainittiin poistunut suitsituspakko kilpailupaikalla, mutta kohtaa ei kuitenkaan ollut poistettu este-, koulu- eikä kenttäratsastuksen kilpailusäännöistä. Olin yhteydessä SRL:ään, josta varmistettiin, että koosteeseen oli jäänyt väärää tietoa. Hevosten tulee siis tälläkin kaudella olla kilpailupaikalla koko ajan suitsittuna. 

FEI:n säännöt eivät edellytä hevosen käsittelyä suitsittuna ja koosteeseen olikin perusteltu "muutosta" eläinsuojelullisilla syillä; hevoset juovat kuolaimet suussa huonommin kuin ilman. Ehkäpä sääntömuutosta käsitellään uudestaan ensi vuoden päivityksiä varten.

© Annika Mäki

4