Throwback ponin tuhmiin kisapäiviin

Viime vuonna olin tähänastisen kilpailu-urani huipulla. Sain kilpailla ahkerasti Mini-Winniellä sekä Winniellä naapuritallin kisoissa, minkä seurauksena kauden aikana tuli kartutettua useamman kymmentä kilpailulähtöä. Tänä vuonna kilpailurintamalla on ollut hiljaisempaa; olen ehtinyt pyörähtää Veikan kanssa ponin ensimmäisissä koulukilpailuissa ja Winnien kanssa taas käytiin esittämässä komeaa kuperkeikkaa esteradalla.

Koska helppoa ja pomminvarmaa (sekä helposti lastautuvaa) kilpaponia ei tällä hetkellä ole ratsastettavien listalla, on luonnollisestikin pääpaino tällä kaudella ollut vain treenaamisessa. Joitain kisoja on vielä loppuvuodelle tiedossakin, mutta kesä vietetään ihan kotinurkissa.

Sain odottamatta sähköpostiini joitakin viime vuoden kisakuvia Winniestä ja yhtäkkiä mieleni ei enää tehnytkään kilpakentille. Voisipa tämänkin tamman kesyttää kotioloissa niin, että se olisi sama mukava poni myös kilpailuissa!

3 minuuttia ennen kuvaa: "Täähän tuntuu hyvältä tänään! Aika rento ja kiva!" 

"Haista sinä *****, mä lähden nyt!" Omia kevätjuhlaliikkeitään esittänyttä ponia pyydystettiin verryttelyalueelta hyvän aikaa...

Esteitähän tämä poni ei ikinä kyttää, mutta liputtajasta oli mahdotonta päästä ohi. Lähtölinjan ylittämiseen meni aikaa useita minuutteja!

Toisinaan tuli erimielisyyksiä kulkusuunnasta...

 Kuitenkin kilpailuissa oli myös seesteisiä hetkiä ja hyviä fiiliksiä!

Kaikki kuvat © Jenna Vettenranta, kiitos!

0

Kuperkeikalla ensiapuun suojelusenkeleiden saattelemana

Ei sellaista osaa odottaa omalle kohdalle tapahtuvaksi. Lähes joka kesä kisoissa näkee jonkun ratsastavan kumoon, mutta hirveän harvinaista se on kuitenkin. Suhteutettuna hevosen selässä vietettyyn aikaan ja tehtyihin hypyihin on todennäköisyys häviävän pieni, mutta kuitenkin olemassa. Todennäköisyys, että tällainen onnettomuus osuisi saman ratsastajan kohdalle kahdesti, alkaa varmasti lähennellä lottovoiton todennäköisyyttä. Joko sitä voi huokaista helpotuksesta tai ryhtyä lottoamaan.

Sunnuntaille oli tiedossa kauden ensimmäiset estekisat. Kevään ensimmäiset kisat jäivät välistä niiden peruunnuttua, joten saatiin vain lisäaikaa valmistautua näihin kilpailuihin. Treeneissä oli sujunut hirmu kivasti niin minulla kuin ponin omistajalla Maijullakin. Päädyttiin molemmat ilmoittautumaan kilpailuihin; Maiju 70 cm luokkaan ja minä 80.

Kisakentälle Maijun kanssa päästessään Winnien jännitys purkautui ylimääräisenä loikkimisena, mutta itse suoritus oli varsin hallittu ja rauhallinenkin. Muutama harmittavainen kielto, mutta muuten ihan ok. Itse sain kiivetä kyytiin hyvällä fiiliksellä, joka jatkui myös verkassa.

Toista kertaa radalle päästessään tamma jo hillitsi itsensä. Se oli kuuliainen ja hyvin avuilla. Hallittua pyöreää ravia, siisti laukannosto ja pyörivää laukkaa ensimmäiselle esteelle. Takajaloilla kopsahti puomi alas, mutta meno jatkui. Kakkosesteelle siisti hyppy ja laskeutuminen oikeassa laukassa. Pyörivässä ja aktiivisessa laukassa sisään suhteutetulle linjalle, reippaat ja suunniteluut 6 askelta seuraavalle esteelle.

© Annika Mäki

© Annika Mäki

Hyppy lähti matalana ja seuraavaksi rytisi. Winnie oli ottanut ylimmän puomin etusellaan alas ja sotkeutunut siihen puomin jäädessä etujalkojen väliin. Voltin heitti niin poni kuin kuskikin. Homma näytti yleisöön hurjemmalta kuin miltä tuntui, mutta kuin ihmeen kaupalla säästyimme molemmat suuremmilta vammoilta. Jälkeenpäin videolta tapahtunutta katsoessa tuli vasta ymmärrys siitä, mitä olisi pahimmillaan voinut tapahtua.

Matka jatkui varmuuden vuoksi ensiapuun, jossa todettiin vain aivotärähdys ja lihasjumeja. Pään kuvauksissa ei löytynyt vammoja. Poni vaikuttaa sen sijaan selvinneen pelkillä lihasjumeilla, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. Tuo poni ei sitten ikinä satuta itseään koheltaessaan.. Toki nyt muutama päivä seuraillaan vielä tilannetta ja vain kävellään, mutta vielä vaikuttaisi siltä, että selvittiin säikähdyksellä. Suojelusenkeleitä taisi olla mukana meillä molemmilla...

16

Vaikeuksien kautta voittoon katapulttiponilla // TR estekilpailut 5.5.

Sitä voisi tämänpäiväisistä kisoista kysyä itseltään, että mitenkä meni noin niinkuin omasta mielestä. Eipä mennyt aivan suunnitelmien mukaan, mutta päivä päättyi kuitenkin edukseni tilanteeseen Essi 1 - Poni 0.

Winnie on ollut viimeaikoina todella mukava ja fiksu ratsastaa. Ponimaisuudet ja tammamaisuudet on jääneet pois, eikä minun tai Maijun ole kummankaan tarvinnut jännittää ponin pukkeja tai muita loikkia. Luottavaisin mielin lähdettiin siis aamulla kilpailemaan naapuritalliin. Ennen varustusta tamma sai kävellä kävelytyskoneessa, jotta verryttelyyn siirryttäessä voisin aloittaa heti ravissa. Muutama kierros menikin kivasti; poni hieman kyttäili vieraan kentän kulmia, mutta tuntui ravissa hyvältä ja kuuliaiselta. Muutaman ravikierroksen jälkeen jokin kuitenkin napsahti ponin korvien välissä ja löysin itseni istumasta maasta. Poni pukitti salamannopeasti ja aivan yllättäen, joten eipä ollut kovin suurta saumaa pysyä kyydissä. Ohjat pysyi kuitenkin kädessä ja poni jäi viereen seisoskelemaan ja odottamaan, että pääsen kiipeämään takaisin kyytiin.

Meno jatkui, mutta nyt poni tuntui jo pinkeältä ja räjähdysalttiilta. Annoin tamman ravailla reippaammin eteen, joskos tuo tyytyisi vain purkamaan energiaansa ja unohtaisi sinkoilut ylöspäin, kun kerran saa mennä eteenpäin. Eipä auttanut tuo suunnitelma, vaan pian poni allani lähtikin jo seuraavaan nousukiitoon ja katapulttasi kuskin taas tantereeseen. Tällä kertaa oli palkokasvi ehtinyt jo syvemmälle arvon ponin hengitysteihin, eikä riehuminen loppunut kuskin maastouttamiseen. Kun kerran vauhtiin oli päästy, ei tehnyt mieli pysähtyä. Poni pääsi rytäkässä irti ja paineli korvat tötteröllä ympäri verryttelykenttää ties miten pitkään. Onneksi tuo sentään tyytyy rallittelemaan itsekseen, eikä käy hätistelemään muita hevosia.

Eipä siinä lopulta kovin kauaa mennyt, kun poni saatiin kiinni. Takaisin kyytiin vain, mutta nyt jatkettiin verryttelyä omalla kentällä. Riitti, että poni häiritsi muiden verryttelyä jo näinkin paljon, joten en halunnut ottaa riskiä siitä, että poni laukkailisi pian taas ympäriinsä villinä ja vapaana. Siirryttiin oman tallin kentälle laukkailemaan tukka putkella joksikin aikaa ja suunnattiin sieltä suoraan radalle.

Yleensä Winnie ei ole esteitä pahemmin kyttäillyt, mutta jo sisälle kilpailukentälle päästyäni päätti poni kiertää linna-esteen vähintäänkin viidentoista metrin päästä. Onneksi ehdin tutustuttaa ponin rauhassa esteeseen ja sainkin sen lopulta seisomaan rauhassa esteen eteen. Ei muuta kuin pohkeet kiinni kylkiin ja laukassa kohti ensimmäistä estettä.

Ykköseltä alas tullessa poni vakuuttui taas linna-esteen pelottavuudesta ja ehdotteli kovasti, että joskos ei tarvitsisikaan mennä edes sinne päin. Päästiin kuitenkin linnasta ohi ja ylitse jokaisesta radan esteestä. Viimeinen este oli taas kovin pelottava ja jo monta metriä ennen estettä tunsin, kuinka poni mietti kummalta puolelta esteen ohittaisi vai kieltäisikö vain keskelle. Kiemurtelun kautta sain kuitenkin patistettua tamman viimeisestäkin esteestä yli ja saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi puhdas rata!

Tämä oli kyllä huonoin ratani pitkään pitkään aikaan; kaikkea muuta kuin kaunis ja sujuva, mutta tällä kertaa olen tähän suoritukseen tyytyväinen. Poni hyppäsi radan kaikki esteet ja minä pysyin kyydissä. Tämä oli työvoitto! Ensi kerralle laaditaan uusi sotasuunnitelma ja skipataan kilpailuverryttely kokonaan. Verryttelyhypyt ja riittävästi laukkaa omalla kotikentällä ja suoraan suorittamaan kilpailupaikalle, niin ei poni ehdi keksiä kepposia tai vetää hernettä nenuliin muista hevosista ympärillään.

Kuvista iso kiitos Maijulle!

9

Montako tikkiä laitetaan?

Koko joululoman piti kulua rattoisasti ratsastaen monta hevosta päivässä, valokuvaten, ulkoillen ja lasketellen. Blogiin piti saada hurjan paljon kivaa kuvamateriaalia ja mukavaa luettavaa. Ihan ei mennyt kuten suunnittelin, vaan koko touhu loppui lyhyeen ennen kuin loma ehti kunnolla alkaakkaan.

Jouluviikolla kaverini hevonen Lo oli taas hoidettavanani ja liikuttelinkin sitä ahkerasti maneesin puolella. Sunnuntaiksi sattui ihanan aurinkoinen pakkaskeli, joten suunnattiin porukalla tallikavereiden kanssa maastoon. Ihan ei ollut taas kaikki planeetat ja tähdet kohdillaan, kun hieman hypähdeltiin ojien yli ja keskusteltiin muutamaan otteeseen, kuka hevosista nyt suostuisi ensimmäisenä kulkemaan mistäkin paikasta läpi. Kunnialla selvittiin kuitenkin reissusta, kunnes ehdittiin melkein tallin pihaan saakka. Ajauduin liian lähelle etummaista hevosta oman ratsuni kanssa, kun edessämme kulkenut hevonen pysähtyi ja päätti huitaista takajalallaan. Minun ratsullenihan tuo potku oli tarkoitettu, mutta hokkikenkä osuikin minua sääreen.

Hippasen kirpaisi, mutta kuvittelin selviäväni mustelmalla. Ehdin jo saada Lo:lta varusteetkin pois ennen kuin huomasin vuotavani verta. Sääressä oli minun mittapuullani järkyttävän kokoinen kraateri, jota lähdettiinkin paikkaamaan päivystykseen saman tien. Viisi tikkiä, buranaa, antibiootteja ja lepoa. Eipä sitten tarvinnutkaan kovin paljoa ratsastaa tällä lomalla.

Onneksi vältyttiin kuitenkin suuremmalta vahingolta. Hevosen selkäänkin pääsen varmasti viikon kuluessa. :) Kunhan selkään vain uskaltaa kiivetä, on luvassa taas uuden projektituttavuuden ratsastelua; lupasin auttaa ihanan pikkuruisen ponin kunnon kohotuksessa ja liikutuksessa sen verran kuin ehdin, joten blogiin on luvassa taas ihanan suloista ja pörröistä ponimateriaalia! Saa nähdä, jos tämän kanssa joskus eksyttäisiin jonnekkin kilpakentillekin!

3

Joulukalenteri #5 Ei niin imartelevia kuvia vuodelta 2015

Ihan aina ei voi onnistua, ei edes joka kerta. Ilokseni rakkaat kuvaajat ovat päässeet ikuistamaan myös näitä ei-niin-hienoja onnistumisen hetkiä, joihin on mukava palata uudestaan ja uudestaan ihmettelemään omaa osaamattomuuttaan. Enjoy!

2

Jättipotti, 12 vp

Tuli ja meni sitten ne kilpailut. Lähdettiin Aksun kanssa Laitilaan 1 tason estekarkeloihin hyppäämään 70 cm rataa. Normaalisti oltaisiin valittu 80 cm luokka, mutta koska ponin nuorempi kuski hyppäsi 50 cm luokan, päädyttiin hyppäämään 70, jottei jouduttaisi odottelemaan kisapaikalla hirmu kauan odotellen isomman luokan alkua. Jälkeenpäin olen erittäin tyytyväinen luokkavalintaan.

Ensimmäisen radan Aksu suoritti puhtaasti. Meno oli hieman hidasta, mutta poni suoritti kuitenkin ihan kivasti. Kääntyi ja nosteli jalkojaan. Kun itse kiipesin ruunan kyytiin oman luokkani verryttelyssä, tuntui kuin maan vetovoima olisi vaikuttanut ponin kinttuihin kymmenkertaisella voimalla. Aksu oli hidas ja tahmea. Otin vain muutaman verryttelyhypyn ja säästelin ponia radalle.

Maneesissa Aksu heräsi hetkeksi ja laukkasi puoli kierrosta hyvää reipasta laukkaa. Siihenpä se sitten jäi kuitenkin - kun ehdittiin lähtölinjan yli, oli laukka jo kuollut ja poni tahmea. Heti ensimmäiseltä esteeltä tuli puomi alas ja pistesaldoon ropisi 4 virhepistettä. Muutamasta esteestä päästiin puhtaasti yli ja saatiin askeleetkin sopimaan kivasti, mutta kulkeminen katkesi sarjaesteelle. Ensimmäiselle esteelle räpiköitiin kummallisesti ja päädyttiin rymistelemään pystyesteen läpi. Yhden laukka-askeleen sarjavälissä ei paljoa virheitä ehdi korjata, joten sarjan b-osa tuli vastaan aivan liian pian. Ei tuollaisesta paikasta voi enää hypätä, joten pakkohan se on kieltää. Puolessatoista sekunnissa ehdittiin kerätä 8 virhepistettä lisää.

Loppurata sentään sujui ongelmitta. Turhautuminen oli kuitenkin jotain sanoinkuvaamatonta. Sitä miettii päänsä puhki, mitä tekee väärin ratsastajana ja mitä näissä tilanteissa edes voi tehdä. Kilpailuihin ilmoittautuminen on hirvittävää riskipeliä. Yhtenä päivänä poni laukkaa hyvää, aktiivista laukkaa ja suoriutuisi varmasti 90 cm radasta helposti. Toisena päivänä taas 60 cm luokkakin tuntuu ylivoimaiselta, kun laukka kuolee ja sen myötä paikat esteille ei löydy ja hypyistä tulee kummallisia hissihyppyjä, joissa on mahdotonta istua kyydissä.

Kyllä voi pientä ihmistä turhauttaa tällainen epäonnistumisten putki molemmissa kilpailtavissa lajeissa. Alkaa loppua usko itseensä ratsastajana ja motivaatiota on yhä vain vaikeampi löytää uudelleen yrittämiseen.

8

Niin huonosti että hävettää

Oman tallin koulukisat piti olla meille helppo juttu. Tuttu ja turvallinen paikka, jossa ei tarvitse hevosen eikä kuskinkaan jännittää ja helppo mahdollisuus tehdä siisti ja rento rata. Päästäisiin vihdoin taas hyviin tuloksiin ja parantamaan fiilistä kilpailemisesta. Eipä kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Verryttely oli oman tallimme maneesissa ja Harri toimikin oikein kivasti. Se oli aktiivinen, rento ja hyvin avuilla. Tuntui, että tällä kertaa kisat menee oikeasti kivasti. Kaikki kuitenkin muuttui, kun siirryttiin kentälle. Harri oli aivan tolaltaan, kun tuttu kotikenttä olikin kaikkea muuta kuin tuttu ja turvallinen. Kouluaitojen reunoilla liehui koristeina ruusukkeita, kentän vieressä lastattiin hevosia, kentän toisella laidalla seisoi kuvaajia ja päädyssä päristeli ralliautoja. Kun oli meidän vuoro siirtyä kouluradalle, sain käyttää lähes koko odotteluajan kävellen pitkin ohjin ja antaen Harrin haistella pelottavia ruusukkeita ja nurkkia. Rohkaisin Hartsaa taputtelemalla ja kehumalla kovasti ja sainkin hevosen vähäsen rentoutumaan, mutta verryttelyn rentous oli tiessään.

Radalla Harri kipitti. Se oli epätasainen ja kuikuili ympäriinsä sekä oikoi. Tunsin, kuinka sen silmät pyörivät päässä ja korvien välissä raksutti. Hevonen oli jännittynyt ja reagoi apuihini heikosti. Liike ei kulkenut hevosen selän läpi, vaan töksähteli, jolloin kyydissäkin oli vaikea istua kauniisti. Hevonen ei ollut avuilla.

Mitään varsinaisia rikkeitä ei tehty, onnistuimme suorittamaan kaiken vaaditun. Pisteitä kuitenkin tippui roimasti joka ikisestä kohdasta, koska Harri ei ollut rento eikä tahdikas, vaan kipitti jännittyneenä. Prosentteja saatiin vain vajaa 57, mikä on huonoin tuloksemme tähän mennessä. Eniten olin pettynyt omaan ratsastukseeni. On niin käsittämätöntä, että treeneissä voidaan helposti tehdä vaativan B:n asioita, mutta silti kisoissa suoriudumme ala-arvoisesti helppo B luokassa.

Mieltä lämmitti kuitenkin kutsu palkintojenjakoon; saatiin Harrin kanssa kannustuspalkinto esimerkillisestä ratsastuksesta. Ilmeisesti meidät haluttiin huomioida, koska annoin Harrin tutustua rauhassa jännittävään kisapaikkaan paineistamatta sitä. Muuta esimerkillistä kun en omasta suorituksestani keksinyt. Toki Harri myös näytti esimerkillisen suloiselta etenkin uudessa sinisessä korvahupussaan. ;)

Helpon A:n rata ei sujunut sen kummisemmin. Olin helpon B:n viimeinen lähtijä ja helpon A:n ensimmäinen lähtijä. Starttieni välissä oli aikaa 20 minuuttia, josta 15 minuuttia kului palkintojenjaossa ja suitsia vaihtaessa. Eipä tullut siis kovin kummoisesti verryteltyä.. Kun pilli soi, oli meillä pakka vielä aivan levällään. Harri ei ollut rento, ei letkeä, ei rehellisesti avuilla, ei erityisen ryhdikäs. Se ei ollut mitään, mitä helpossa A:ssa hevoselta vaaditaan ja sehän oli tottakai ratsastajan vika. Yritin parhaani, mutta yritykseksi koko touhu jäikin. Eniten harmitti laukanvaihdot; vastalaukkoja ja vaihtoja käynnin kautta oltiin treenattu aivan hirmuisesti ja oltiin saatu ne myös onnistumaan varsin mallikkaasti. Nyt en kuitenkaan saanut Harria kuulolle, vaan vastalaukoissa se pääsi painamaan kuolaimelle ja vaihtamaan laukat omatoimisesti askeleessa jo kulmissa. Kolmikaarisella saatiin sentään vaihdot käynnin kautta tehtyä, mutta kaunista katseltavaa sekään ei ollut. Lopputervehdykseen tultaessa olo oli jo melko epätoivoinen. Mikään, mikä edellisen päivän treeneissä onnistui, ei onnistunut radalla.

Vähitellen alkaa itseluottamus mennä, kun alkukaudesta käytiin nappailemassa ruusukkeita kilpailuista, mutta nyt tuntuu kaikki menevän aivan penkin alle. Turhauttavinta on se, että treeneissä sujuu niin kivasti. Harri on ryhdikäs, avuilla ja liikkuu läpi selän. Kilpailuissa se on viimeaikoina ollut aivan kaikkea muuta. Minun pitäisi vain saada tuo hevonen rentoutumaan, jotta päästäisiin taas siihen hyvään kisafiilikseen. Ei kai auta muu kuin laskea leuka rintaan ja astella rohkeasti kohti uusia pettymyksiä!

10