Ihmeiden aika ei ole ohi!

Turun Ratsastajien kesän viimeiset estekilpailut lähestyivät aivan liian nopeasti. Juurihan aikaa oli vielä useita viikkoja! Olin päättänyt, että osallistuisin kilpailuihin Winnien kanssa selättääkseni kilpailujännityksen - jos nyt antaisin periksi, en ehkä ikinä enää kilpailisi Winnien kanssa esteillä. Aika ja treenikerrat kävivät vähiin ja lopulta oli aika tehdä viimeistelyhypyt tulevalla kilpailukentällä. Kaikeksi onneksi tuo kilpailuita edeltävä treeni sujui yli odotusten, sillä ongelmien ratkomiselle ei olisi jäänyt enää aikaa.

Kuva: Henni-Leena Helenius

Suunnitelmissa oli hypätä vain kilpailuiden pienin luokka, 70 cm. Lopulta päädyin kuitenkin ilmoittautumaan myös 80 cm luokkaan, sillä varmuutta ja rutiinia ratoihin saisin vain toistojen kautta. Suurin kynnys tulisi joka tapauksessa olemaan ensimmäinen luokka, joten miksipä en jatkaisi perään toistakin, kun olen ensimmäisestä jo selvinnyt. Mikäli taas ensimmäinen rata päättyisi katastrofiin, voisi jälkimmäisen hyvin perua.

En tiedä oliko ponin ja kilpailijan nimiyhdistelmä ilmoittautumislistassa jo kilpailunjärjestäjälle tuttu, vai saimmeko vain sattumalta armollisen lähtönumeron heti ensimmäisen luokan alkupäästä. Saapuessamme oman tallin pihasta naapuriin verryttelykentälle ei verryttelemässä ollut vielä ketään meidän lisäksi. Maiju tsemppasi kauhusta jäykkää kuskia kävelemällä ensimmäisen kierroksen ponin vierellä, mutta patisti pian liikkeelle ihan yksinään. Winnie yllätti totaalisesti käyttäytymällä kuin mikä tahansa muukin kilpaponi; ei erityistä jännittymistä, ei hötkyilyä, ei pukittelua. Kerran tamma hypähti portilla, mutta kykeni jatkamaan hommia ilman suurempaa draamaa.

Ratsastin todella varovaisesti ja ponia kuulostellen - tarkkasilmäisimmät olisivat lähes voineet nähdä tuntosarvet otsallani. Vältin paineistamasta ponia yhtään liikaa, mutta samalla pyrin tukemaan riittävästi. En halunnut provosoida, mutten myöskään aiheuttaa ponille syytä ajatella, että kuski on täysin toimintakyvytön vaarallisen ja jännittävän tilanteen vuoksi. Suosiolla siirsin Winnien käyntiin, kun lopulta kentälle tulleet muut verryttelijät hyppäsivät verryttelyesteitä meidän lähellä. Ensimmäisille esteille tulin sisään ravissa ja oksereille varmistin hyvän ja rauhallisen tien. Näillä eväillä selvittiin koko hommasta paremmin kuin koskaan ennen!

Radalle lähdin onnistuneen verryttelyn jälkeen hyvillä mielin. Portista poni ei olisi tahtonut kulkea eikä jäädä kilpailukentälle yksin, mutta Maiju toimi ystävällisesti sisäänheittäjänä. Kuten muutamissa kisoissa aikaisemminkin, Winnien oli vaikea aloittaa rataa. Se ei hyppinyt ja loikkinut, mutta kyttäili aivan epäolennaisia asioita kuten liputtajaa tai rataan kuulumattomien esteiden johteita. Itsepäinen kun on, tamma ei suostunut kulkemaan läheltäkään näitä mörköjä. Ensimmäiselle esteelle koukkasin hieman suunniteltua lyhyemmän tien ja lähestyin varmuudeksi ravissa, mikä tuntui esteelle päästessä juuri oikealta vaihtoehdolta ponin kiemurreltua kymmenen metrin matka lähtölinjalta esteelle.

Kuva: Henni-Leena Helenius

Kuva: Henni-Leena Helenius

Kun ykkösesteen jälkeen päästiin vauhtiin, koko loppurata sujuikin ongelmitta. Kolmosesteelle tuli pellehyppy, mutta muuten homma rullasi sujuvasti. Muutaman laukan vaihdoin ravin kautta, mutta poni sentään kuunteli tällä kertaa pidätteitä niin hyvin, että sain sen hidastettua raviin asti. Suoritettiin rata virhepisteittä, mistä poni ansaitsi itselleen taas yhden punavalkoisen ruusukkeen lisää.

Ensimmäisen radan jälkeen olo oli yllättävän rentoutunut, eikä seuraavalle radalle lähteminen kauhistuttanut ollenkaan. Märästä kentän pohjasta huolimatta Winnie oli pysynyt pystyssä ja myös hyvin hallinnassa. Olo oli turvallinen - koin voivani vaikuttaa poniin ja hyppyihin, enkä vain roikkunut henkeni kaupalla kiinni liehuvassa harjassa. 

Toinen rata lähti käyntiin samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin; lähtölinja osoittautui erityisen vaikeaksi ylittää. Päädyin aloittamaan radan suunnitelmien vastaisesti oikeasta kierroksesta, mutta pääsin sentään ensimmäiselle esteelle laukassa. 

Homma rullasi eteenpäin omalla tahdillaan. Vaikutin poniin tällä uusintakierroksella enemmän, mutta huomasin edelleen jääväni suuressa osassa hypyistä kovin pystyyn. Pääsin kuitenkin hyppyihin mukaan ja hypyt tuntuivat suhteellisen helpoilta, mutta treeneissä täytyy pyrkiä sulavampaan istuntaan lähemmäs hevosta. 

Suhteutetun linjan jälkeen ratsastin pitkän kaarteen kohti seuraavaa pystyä, kun Winnie yhtäkkiä jumitti lätäkköön. Siirsin tamman ristilaukalta raviin vaihtaakseni laukan, mutta arvon neidille ei sopinutkaan nostaa uutta laukkaa ja jatkaa matkaa. Poni oletti radan loppuneen ja siinä samassa iski hirvittävä pissahätä. Pissalle ei kuitenkaan joudettu jäädä, vaan pienen poniratsastajan tavoin pungin tuskissani ponia eteenpäin ilman kannuksia ja epätoivoisesti yritin huitoa raipalla. Lopulta tuo prinsessa antoi periksi ja suostui jatkamaan radan loppuun asti.

Kuva: Henni-Leena Helenius

Kuva: Henni-Leena Helenius

Tältä radalta tuli harmillisesti yksi puomi alas ja ylimääräisestä pissatauosta meitä sakotettiin yhdellä virhepisteellä ylitetystä enimmäisajasta. Tähän oltiin kuitenkin tyytyväisiä! Seuraavalla kerralla pyritään vaihtamaan laukat jo esteiden päällä, ettei tarvitse hämmentää pientä ponia kesken radan ja antaa toivoa radan loppumisesta. Vessa-asiat pyritään myös hoitamaan alta pois ennen radalle lähtöä...

Paljon jäi korjattavaa ja parannettavaa, mutta silti olen vähän ylpeä. Selvittiin kahdesta radasta kunnialla ja palattiin kaatumisen jälkeen jatkamaan samalle tasolle, josta jäätiin keväällä tauolle. Tälle vuodelle on luvassa vielä kahdet estekisat, joissa tottakai pyritään jatkamaan kehitystä kohti sujuvampia ratoja.

 Erikseen merkitsemättömistä kuvista ja kilpailupäivän tsemppauksesta ja avusta iso kiitos Maijulle!

Kuva: Henni-Leena Helenius

Kuva: Henni-Leena Helenius