Kesäpuuhia

Viime viikon estevalmennuksessa valmentaja määräsi Aksulle viikoittain treenejä, joissa laukataan enemmän. Laukkakuntoa kun pitäisi kuulemma kasvattaa vielä, ettei kunto lopu hypätessä kesken. Minähän tein töitä käskettyä ja raahasin ponin tänään heti aamulla laukkaradalle.

Olin tallilla jo ennen yhdeksää, koska päivästä luvattiin taas kovin lämmintä. Tottahan toki aurinko porotti jo tuohon aikaan, mutta aivan hirvittävän kuuma ei kuitenkaan ollut. Sopivasti lämmin kuitenkin, niin poni malttoi jättää pelleilyt sikseen, eikä tehnyt yhtään ylimääräisiä liikkeitä. ;)

Kierrettiin tallin viereistä laukkarataa alkuun käynnissä ja ravissa ja aluksi ihan ratsastinkin Aksua, jotta sain vähän käsitystä siitä, kuinka avut menee läpi pitkillä baanoilla. Tein siirtymisiä ja vähän pohkeenväistöjä ja ponihan kuunteli hienosti. Radan toinen pääty oli hiukan jännittävä, mutta ohi päästiin kuitenkin ravissa.

Kun aloin vakuuttua siitä, ettei poni varmaankaan ryöstäisi tai pukittaisi, nostin laukkaa toisella pitkällä suoralla. Päinvastoin odotuksia sainkin ratsastaa Aksua ihan eteen. Laukkailtiin ensin tallin puoleista pitkää suoraa molempiin suuntiin ja lopulta mentiin koko kierros radalla ympäri. Radan pohja on huomattavasti kevyempi kuin kentän pohja, joten laukkaa oli mukavampi ratsastaa hyvällä omallatunnolla vähän enemmänkin, kun pohja ei ollut ponille niin raskas. Hiki tuossa touhussa tuli kuitenkin meille molemmille.

Radan varressa on myös pikkuruinen maastoeste, tukinpätkä. Aksun käyttäytyessä laukassa niin fiksusti päästin ponin hyppäämäänkin pikkuesteen molemmista suunnista. Aksu on kyllä mainio poni!

Radalla treenailun jälkeen käytiin kävelemässä metsässä vajaan puolen tunnin pituinen lenkki loppukäynneiksi. Oli kyllä aivan ihanaa päästä pitkästä aikaa ihan kunnon maastoihin ja sellaiseen metsään, josta ei näe ja kuule viereistä autotietä ollenkaan.

Maastolenkin jälkeen Aksu sai vielä suihkun ja pääsipä se lopulta takaisin laitumellekkin rouskuttamaan vihreää kavereidensa kanssa.

5

Kesäkuvia

Tässähän on postaustahti käynyt ihan hurjaksi, joka päivä tuppaa uutta tekstiä! Saa nähdä koska lukijaluvut romahtaa, kun porukka kyllästyy tähän jatkuvaan spämmäämiseen. Sunnuntaina alkaa vihdoin oikea kesälomakin, niin tahti tästä tuskin kovin paljoa hidastuu, kun on enemmän aikaa hengailla tallilla.

Tänään ratsastin vaihteeksi taas Ebyn, käytiin ratsastuskoulun isolla kentällä pyörähtämässä reilu puolisen tuntia. Pitkään aikaan en olekkaan saanut Ebenistä kuvia, kun niin usein ratsastan sen lyhyellä varoitusajalla. Kuvaajien kanssa sovin kuitenkin yleensä erikseen jo hyvissä ajoin. Noh, eiköhän tuostakin ruunasta ennenpitkää saada tuoreempia ratsastuskuvia.

Oma kenttämme oli varattu useamman tunnin putkeen (Hartsan kanssa joutuisin maksamaan erikseen naapurin kentän käytöstä), joten päätin lähteä tällä kertaa vain talutellen kävelylle Harrin kanssa. Otin hevosen liinan päähän ja jolkoteltiin rennosti joen vartta pitkin 40 minuutin kävelylenkki. Alunperin olin ajatellut tehdä maastakäsinjuttuja kentällä, mutta totesinpa, että samoja juttuja voi tehdä maastossakin. Vaadin Harrilta keskittymistä, mikä onnistuikin tänään oikein kivasti. H kulki nätisti vierellä löysässä narussa, vaikka vihreä ruoho olisi houkutellut kovasti tien pientareilla. Kiihdyttäessäni tai hidastaessani kävelyvauhtia Harri säilytti koko ajan saman välimatkan - se selkeästi seurasi liikkeitäni! Pysähdyksetkin sujui helposti. Hyvin kuunneltuaan Harri saikin haukkailla ruohoa ihan luvan kanssa.

Tästähän koko maastakäsittelyssähän onkin oikeastaan kysymys; koko touhun pitää olla sovellettavissa arkeen hevosen kanssa. Ei paljon mieltä lämmitä, jos hevonen kulkee maneesissa vapaana perässä, mutta taluttaessa käveleekin päälle tai repii vastakkaiseen suuntaan. Kivaa on myös, jos heppa antaa naruriimulla varustettuna silittää itseään roskapussilla, mutta hauskuus loppuu lyhyeen, jos samainen roskapussi saa aikaan pakoreaktion tullessaan vastaan lenkillä. Maastakäsittely ja luonnollinen hevosmiestaito on oikeasti todella käytännönläheistä, tai sen ainakin pitäisi olla. Mikäli koko homma on pelkkää "narun pyörittelyä", on koko hommasta pääidea kadoksissa.

4

Onnistumisen iloa ja hyppäämisen riemua!

Voihan hitsi vie, fiilis on katossa! Voi hyvänen aika miten voikaan pieni ihminen olla iloinen ja niin kovin tyytyväinen! En varmasti osaa edes pukea sanoiksi tämänpäiväistä valmennusta ja siitä jäänyttä fiilistä, mutta toivottavasti jotain välittyy sinne ruudun toisellekin puolelle.

Olin vähän epäileväinen, kun viime viikolla kyseltiin halukkuuttani osallistua jo Matti Eklundin estevalmennukseen Aksulla. Olinhan kuitenkin ratsastanut ponilla vasta muutaman kerran monien vuosien tauon jälkeen ja hypännyt vain pikkuisen kavaletin muutamaan kertaan. Puhumattakaan siitä, että olen viimeksi kunnolla hypännyt viime elokuussa! Syteen tai saveen, lupauduin kuitenkin osallistumaan valmennukseen.

Aloiteltiin mukavasti helpoilla tehtävillä ja hyvin pienillä esteillä. Hetken jo ehdin luullakkin, että maksaisin itseni kipeäksi vain muutaman ristikon hyppäämisestä. Valmentaja huomioi kuitenkin erittäin hyvin molemmat ratsukot taitojen ja tavoitteiden mukaan. Puolivälissä tuntia käveltiin pidempi pätkä kun toinen ratsukko hioi tehtävää, mutta lopputunnista sainkin ihan yksityisopetusta, kun valmentaja keskittyi minun ja Aksun hypyttämiseen.

Aloitettiin ravipuomeista kahdeksikolla ja edettiin lisäämällä puomien jälkeen laukannosto ja pikkuinen ristikko pitkälle sivulle. Tehtävä eteni ja vaikeutui kivasti, kun vähitellen lisättiin uusia esteitä tehtävän jatkoksi. Pian jo pitikin kääntää enemmän, ratsastaa teitä ja suhteutettuja välejä. Lopuksi jo alkutunnista aloitettu tehtävä oli laajentunut kuuden esteen radaksi.

Luulin meidän jo lopettelevan, kun valmentaja vielä laittoikin meidät Aksun kanssa töihin. Yhtäkkiä esteet nousivat ja lisääntyivät ja sain suoritettavaksi yhdeksän esteen radan, johon sisältyi suhtautettuja linjoja, sarja, ties mitä palikoita ja vesimatto. Jollain ihmeen kaupalla suoriuduin radasta ja ylitin hirvittävän pelottavia ja suuria esteitä ehtimättä edes ajatella asiaa!

Ratsastaminen ja hyppääminen oli käsittämättömän helpon tuntuista siihen nähden, että olen tosiaan hypännyt viimeksi lähes vuosi sitten ja ratsastanut siitä saakka isompaa kouluhevosta. Aksu oli kuitenkin niin tutun ja turvallisen tuntuinen, se oli lähes täysin samanlainen ratsastaa esteillä kuin Winnie oli! Sain taas sen saman superfiiliksen kuin vielä vuosi sitten Winnien kanssa, kun ylitettiin sujuvasti aina vain vaikeampia ja vaikeampia ratoja ja isompia esteitä. Aksun liike on hyvin samankaltainen kuin Winnien ja hypyissä oli helppo istua mukana, vaikkakin toisinaan Aksu hyppääkin isosti ja enemmän ylöspäin. Ponia sai myös ratsastaa hyvin samalla tavalla kuin Winnietä!

Minua oli peloteltu Aksun tavalla pukittaa joskus isostikin esteen jälkeen, mutta ainakin tällä kertaa suoriuduttiin valmennuksesta ilman yhtäkään pukkia tai pelleilyä. Kuten Winnienkin kanssa, Aksua sai ja piti ratsastaa heti esteen jälkeen eteen, jolloin se keskittyy etenemään seuraavalle esteelle, eikä ehdi miettiäkään esimerkiksi pukittamista tai hidastelua, jolloin ratsastaminen taas vaikeutuu.

Valmennuksesta jäi käsittämättömän hyvä fiilis, en olisi uskonut että suoriudun vuoden hyppäystauon jälkeen näin kunnialla ensimmäisestä estetunnista. Esteet nousivat korkeimmillaan varmaan 80 senttiin ja ylitettyä tuli ties minkälaista pelottavaa erikoisestettä. Valmentajaltakin saatiin vain hyvää palautetta; Aksulla on hyvä, iso ja pyörivä laukka, hyvä hyppytyyli, hurjasti kapasiteettia ja hyvä asenne hyppäämiseen. Sovin ponille kuulemma hyvin ja meno näytti sujuvalta - saatiinkin nyt jo komennus kilparadoille! Kilpaileminen nyt ei kuitenkaan ehkä ihan heti ole ajankohtaista, mutta sujuvaahan tuo meno oli, eikä kilpaileminenkaan tuntuisi yhtään huonolta ajatukselta, kun aika on sopiva. :)

Kuvista ja videosta (joka on tynkä akun loppumisen vuoksi) hurjan iso kiitos Viiville, joka lähti suht lyhyellä varoitusajalla innoissaan mukaan kuvaamaan!

PS! Kovasti lukijat toivovat kysymyspostausta, mutta sellaisen toteuttamiseen tarvitaan myös niitä kysymyksiä! Aktivoitukaahan nyt, mikäli haluatte jotain vastauksia.

9

Luonnollinen hevosmiestaito ja vahvat varusteet; ristiriitako?

"Tykkäät työskennellä hevosen kanssa maastakäsin, mutta treenaat myös kangilla ja kannuksilla. Ovatko nämä asiat mielestäsi ristiriidassa keskenään tms. Mitä itse ajattelet asiasta?"

Tästä asiasta ollaan varmasti hyvinkin montaa eri mieltä ja joku varmasti myös kritisoi minun toimintaa ja valintojani. Kovin helposti vedetään selkeä raja luonnollisen hevosmiestaidon ja tavoitteellisen treenaamisen välille. Kärjistetysti voidaan luokitella "hevoskuiskaajat", joiden hevoset kulkevat ilman kenkiä ja joilla ratsastetaan korkeintaan kaulanarulla pellolla, sekä "kilpailijat", joiden hevoset ovat urheiluvälineitä, jotka on väkisin väännetty pakettiin ties millä remmeillä, apuohjilla, piikkikannuksilla ja norsujarrukuolaimilla. 

Itse en kuitenkaan näe asiaa aivan niin mustavalkoisena, enkä voi sanoa valinneeni kumpaakaan leiriä. Arvostan kumpaakin ajatusmaailmaa ratsastuksen suhteen tiettyyn pisteeseen saakka. On mahdottoman hienoa, että ihminen voi luoda niin vankan luottamussuhteen hevoseen, että pystyy ratsastamaan ilman varusteita ja työskentelemään hevosen kanssa maastakäsin niin, että se näyttää lähes taikuudelta. Vastaavasti kuitenkin arvostan myös kouluratsastuksessa ja -ratsastajissa taitoa ja saumattomaksi hiottua yhteistyötä hevosen kanssa, jolloin ratsukon on mahdollista suorittaa harmonisesti vaativiakin kouluratsastusliikkeitä. Loppujen lopuksi hevosten kanssa toimiessa on kuitenkin aina kyse luottamuksesta, taidosta lukea hevosta ja oikeiden apujen käyttämisestä. 

Kuinka sitten voin treenata luonnollisia hevosmiestaitoja ja samalla kuitenkin ratsastaa hyvin vahvoja varusteita käyttäen? On totta, että esimerkiksi kankikuolain on mahdottoman vahva ja sillä on helppo aiheuttaa hevoselle kipua. Samoin raippaa ja kannuksia voi käyttää hevosen alistamiseen ja pakottamiseen. Oikein käytettynä vahvatkaan varusteet eivät kuitenkaan tuota hevoselle kipua, eikä silloin niiden käyttäminen ole mielestäni väärin tai ristiriidassa luonnollisen hevosmiestaidon ajatuksen kanssa. Varusteet eivät ole pakottamista varten, vaan näen ne työvälineinä, joita tulee osata käyttää oikein ja hevosta kuunnellen. Väärin käytettynä varusteilla voi saada aikaan pahaa jälkeä, eikä se ole mielestäni missään määrin oikein tai hyväksyttävää. Vastaavasti oikein käytettynä varusteet voivat myös tukea hevosen hyvinvointia; satula jakaa painoa tasaisemmin hevosen selkään ja kuolaimella tai oikein säädetyillä apuohjilla voi ohjata hevosta työskentelemään sen lihaskunnon kehittymisen kannalta otollisempaan muotoon. 

Minä pidän sekä maastakäsintyöskentelystä että valmentautumisesta ja kilpailemisesta. En ole valinnut vain toista lajia, vaan harrastan molempia yhdessä ja kokonaisuutena. Luonnollinen hevosmiestaito ja kyky lukea hevosta toimii pohjana kaikelle, mitä hevosten kanssa teen. Maastakäsittelyn ja luottamusharjoitusten myötä olen oppinut tuntemaan Harria hevosena ja onnistunut luomaan luottamussuhteen tuohon hevoseen. Sen myötä myös koulun treenaaminen on helpottunut, kun Harri on lopettanut säikkymisen ja säntäilyn. Vastaavasti valmennuksissa olen oppinut määrätietoisuutta ja rohkeutta, mikä heijastuu kykyyni toimia määrätietoisena johtajana hevoselle myös maastakäsin. 

Vahvaakin kuolainta ja ylipäätään varusteita käyttäen olen oppinut hiomaan apujani pieniksi, mutta selkeiksi. Kankikuolaimella yhden sormen liikautuksella voin saada aikaan saman reaktion kuin riimulla ratsastaessa koko käden ja kehon yhtäaikaisella liikkeellä. Kun palikat loksahtelevat paikoilleen varusteiden kanssa, on niitä helpompi alkaa myös vähentää. Loppujen lopuksi pitäisikin olla aivan sama asia, onko hevosella päässä riimu vai kankisuitset, kun ratsastus tapahtuu istunnalla.

Koen siis molemmat työskentelytavat toisiaan täydentävinä ja tasapainottavina. Pyrin Harrin liikutuksessa säilyttämäänkin tuon tasapainon; koulua treenataan suunnilleen vain kahdesti viikossa ja muina päivinä maastoillaan, leikitään ja puuhaillaan monipuolisesti kaikkea muuta. Olen ratsastanut hevosia, joille työnteko on selkeästi ollut vastenmielistä ja pakkopullaa, mutta Harri tosissaan vaikuttaa tykkäävänkin työnteosta. Mikäli hevonen vaikuttaisi joka kerta happamalta tai sitä pitäisi "alistaa" kovalla kuolaimella ja kannuksella, en varmasti nauttisi ratsastamisesta itsekään. Pehmeästi ja pienin avuin ratsastaen Harri kuitenkin liikkuu rentona ja tyytyväisen oloisena, joten en näe syytä luopua kouluratsastuksesta siksi, että se olisi itsekästä tai leimaisi hevosta urheiluvälineeksi. Hevosen hyvinvointi on kuitenkin pääasia ja myös ehto varustevalinnoille.

4

Harppauksin eteenpäin, vaikkakin matka on loputon

Ihan ensimmäiseksi muistutan kysymyspostauksesta, johon saa jättää vielä kysymyksiä. Kyssäreitä voi kommentoida edelliseen postaukseen tai vaikka tähänkin, kyselkäähän ahkerasti!

Tänään oli vihdoin taas pitkästä aikaa Ville Vaurion kouluvalmennus, jota serkkuni Jenni pääsi onnekseni kuvaamaan. Ville on harmittavaisen harvoin päässyt nyt käymään, ei edes ihan joka kuukausi. Oltaisiinkohan nyt kevätkauden aikana päästy kolmeen tai neljään valmennukseen. Sentään jonkinmoista jatkumoa tässä touhussa on ollut - aina on jossain määrin jatkettu siitä mihin on viimeksi jääty.

Ratsastin tunnin kangilla, koska halusin ratsastaa niillä valvovan silmän alla ja varmistua siitä, että käytän kankikuolainta oikein. Viimeksi Satu Saarikummun tunnilla ratsastin kangilla samasta syystä, mutta Ville on kuitenkin "oma valmentajani", joten halusin kerätä varmuutta kankien käyttöön myös hänen valvonnassaan.

Olin ehtinyt verkkailla Harria parikymmentä minuuttia maneesissa ravissa ja laukassa, joten ihan kylmiltään ei tarvinnut tunnille lähteä. Aloiteltiin valmennusta verryttelemällä vähäsen lisää ravia ja laukkaa ja taivuttelemalla samalla hevosia. Verkkailun jälkeen siirryttiin pohkeenväistöihin - kouluratsastusliikkeeseen, jota olen oppinut vihaamaan. Väistöjä on tehty loputtoman paljon jo ratsastuskoulussa, mutta tunnen oloni täysin osaamattomaksi, kun niitä pitäisi ratsastaa. Koen väistöt vaan jotenkin käsittämättömän vaikeiksi, eikä Harrin kanssa tunnu mitkään palaset loksahtelevan paikoilleen noissa sivuttaisliikkeissä. Tuntuu, että hevonen on aina mutkalla, asettunut väärään suuntaan, täysin käyrä kaulastaan ja päästään ja kulkee vielä väärin takaosa edellä. Suunnilleen tuolta meno varmasti alkuun näyttikin! Kaiken kukkuraksi pikku pätkä väistöä ei edes riittänyt, vaan ratsastettava matka oli kokonainen diagonaali.

Loputtoman vinoa menoa joka suuntaan!

Vääntämisen, kääntämisen ja turhautumisen jälkeen väistöt alkoi sentään jossain määrin sujua ainakin pätkittäin. Ravissa väistättäminen oli helpompaa kuin käynnissä. Väistöjä tahkottiin tuskastumiseen saakka, jonka jälkeen ratsastettiinkin pitkää keskiravia pitkille sivuille. Eiköhän keskiravien jälkeen palattu - ylläri! - väistöjen pariin! Nyt väistöjä tehtiin pituushalkaisijalta uralle ja homma oli helpompaa, kun eteen ratsastamisen myötä hevonenkin oli reippaampi ja eteni väistössä paremmin itse.

Viimeksi Villen valmennuksessa treenattiin lopuksi vähän laukanvaihtoja ja tällä kertaa olikin vuorossa vastalaukat. Valmentaja oli kuulemma positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka olen alkanut ratsastaa laukkaa enemmän. Vuoden ensimmäisissä valmennuksissa Harri kiikutti minua vielä laukassa holtittomasti ja vielä viime valkassakin sain kärsiä siitä, kun en malttanut ja uskaltanut ratsastaa laukkaa riittävän lyhyeksi. Vastalaukat Ville on valinnut tämän hetken treeniksi kuulemma siksi, että oppisin kokoamaan laukkaa riittävästi niin, että myöhemmin on helppo jatkaa vaihtojen treenaamista. Tottahan tuo on!

Vastalaukkoja tehtiin loivalla kiemurauralla, eli esimerkiksi oikeassa laukassa ratsastettiin kulmasta keskelle kenttää, josta kaarrettiin takaisin uralle päin ja seuraavaan pitkän sivun kulmaan. Kaaren jälkimmäinen osa ratsastetaan siis vastalaukassa - oikeassa laukassa vasemmalle tai päin vastoin. Alkuun annoinkin Harrin kiitää liian lujaa ja liian pitkällä ohjalla, jolloin sain aikaan vain hyvin loivan kaarteen tai laukanvaihdon. Kovin montaa yritystä ei kuitenkaan tarvittu, kun alkoi tulla jo oikein hyviä pätkiä. Oli hurjan hienoa huomata, että pystyn oikeasti ratsastamaan hitaassa ja kootussa laukassa kohti kentän keskustaa ja jatkaa vielä vastalaukassa yhtä hallitussa tahdissa tehtävän loppuun! Harrilla kun on tapana kiihdytellä laukkaa aina pitkillä sivuilla ja diagonaaleilla, jolloin tehtävien ratsastaminen luonnollisestikin hankaloituu, kun hevonen kerää vauhtia ja valuu pidempään muotoon.

Oltiin jo lopettelemassa, kun sain vielä komennuksen jäädä pyörittämään laukkaa pääty-ympyrälle. Lyhensin ja kokosin laukkaa, hidastin aivan loputtomasti. Kun tuntui, että Harri hidasti jo enemmän kuin koskaan, käskettiin hidastamaan vielä lisää. Ja vielä. Ja vielä.  Ja vielä. Lopulta hevosen takaosa jäi jo paikoilleen ja pystyin ratsastamaan etuosaa takaosan ympäri - hitsi vie, laukkapiruetti!

Seuraavalla kerralla Villen tullessa taas Turkuun otan yksityistunnin, jotta voidaan keskittyä ihan täysin omaan ratsastukseeni ja sen hiomiseen. Motivaatio on kyllä ihan huipussaan treenata ja kehittyä lisää, enpä olisi uskonut että minusta tulee vielä näinkin vakavasti otettava kouluratsastaja! Kisojakin olisi jossain vaiheessa tiedossa... ;)

3