Tartu kiinni harjaan, lennä kanssani tähtiin

Luonnollinen hevosmiestaito on jo pienestä pitäen kiehtonut minua - en voinut kuvitella mitään hienompaa, kuin laukata pellolla hevosella ilman varusteita. Siihen vaadittaisiin jotain enemmän kuin taito ratsastaa ja pysyä hevosen kyydissä. Se edellyttäisi luottamusta, jonkinlaista sidettä hevosen ja ratsastajan välillä.

Olen aikoinaan totuttanut muutaman ponin kaulanarulla työskentelyyn; entisen vuokraponini Pojun ja Winnien useampi vuosi sitten, kun se oli ratsastettavanani viimeistä kevättä ennen myyntiä. Winnien jälkeen kuvioihin tuli Harri, jonka kanssa kuoppasin heti alkuun haaveet varusteettomasta ratsastuksesta. Tuo hevonen kun kiikutti minua kyydissään pitkin kenttää kuin märkää rättiä, vaikka päässä olisi ollut kanget.

Vähitellen pääsin jyvälle Harrin sielunelämästä ja sen tavasta toimia. Opin vaikuttamaan siihen kevyesti, mutta samalla vahvasti ja päättäväisesti. Riimulla ratsastaessa kannatti kuitenkin pitää tiukasti harjasta kiinni ja toivoa parasta. Kun Harri viime syksynä sairaslomaili pidempään sädemädän vuoksi, tuli hevosen kanssa tehtyä ensimmäistä kertaa intensiivisesti kevyempiä maastakäsinjuttuja ja luottamusharjoituksia. Yhä useammin eksyin ruunan selkään pelkän riimun kanssa, eikä enää ollut edes tarvetta roikkua kynsin hampain kiinni harjassa.

Kun Harri sai jäädä varhaiseläkkeelle, halusin asettaa meille tavoitteen, joka ei liity kilpailemiseen ja suorittamiseen vaan luottamussuhteeseen ja kumppanuuteen. Halusin haastaa itseni ja myös Harrin ja pyrkiä siihen, että kesään mennessä ruuna on ratsastettavissa pelkällä kaulanarulla. Väittäisin, että ollaan kevään aikana molemmat nautittu näistä rennoista treeneistä, joissa keskitytään onnistumisiin.

Viikonloppuna Maiju toivoi saavansa kuvata jotain puuhasteluani Harrin kanssa. Hartsa sai päähänsä superhienon ja tyylikkään riimunsa ja selkään satulan. Käytiin alkuun apuja läpi, testailtiin ohjausta ja jarrua. Kaikki toimi kuten pitikin, aivan kuten on toiminut jo muutaman viikon. Verryttelyn jälkeen Harri sai luopua riimustaan.

Kyllä hymyilytti, kun lopulta tallin pihassa tulin alas tuon rakkaan ruunan selästä. Tälle ollaan tehty pohjaa lähes kolme vuotta ja nyt onnistumisen tunne on valtava, kun tuo toisinaan kuuma ja reaktiivinenkin hevonen päättää tehdä yhteistyötä pelkän kaulanarun kanssa. Laukasta hevonen pysähtyy lähes tasajaloin äänimerkistä ja pienestä paineesta.

Tämä on tuhannesti parempaa kuin kilpaileminen tai valmentautuminen. Olen ikionnellinen, että Harrista paljastuu vanhuuden päivillään vielä tällaisia uusia puolia - aivan kuin pääsisin taas hieman lähemmäs tuon ruunan sydäntä.

Kuvista jälleen iso kiitos Maijulle!