Pellolle pakoon pakkasta

Etelä-Suomen talvi antaa vielä vain odottaa itseään. Lunta on satanut muutaman kerran, mutta kovin moneksi päiväksi se ei ole maahan jäänyt. Sen sijaan lämpötilat ovat tippuneet pakkasen puolelle, mikä on hankaloittanut hevosten liikuttamista - kaikki pohjat kun ovat jäässä, mutta pehmentävää lumikerrosta ei ole. 

Luntakin on vihdoin luvattu, joten elättelen toiveita ratsastuskuntoisista kentistä. Toistaiseksi ponit ovat kuitenkin liikkuneet kanssani kentän ulkopuolella maastossa ja pelloilla. 

Veikan kanssa suuntasin viikko sitten pellolle ensimmäistä kertaa. Kenttä oli yön pakkasista mennyt koppuraiseksi, mutta pelto oli pohjaltaan ihan ratsastettavassa kunnossa. Veikalle peltotyöskentely vain meinasi olla ihan ylitsepääsemätön juttu. Normaalisti niin leppoisa ja jähmeä poni oli muttunut tikittäväksi aikapommiksi.

Herkkäsieluinen Veikkis oli täysin vakuuttunut siitä, että joko laiduntolpat tai laitumen nurkassa seisova lato hyökkäävät pienten ponien kimppuun. Veikka oli todella huolestunut ja hypähteli aivan yllättäen milloin mihinkin suuntaan; pohkeella puristaessa se jopa "nousi pystyyn" ehkä hurjan puoli metriä, mutta etuosasta keveneminen oli tälle ponille jotain aivan uutta. 

Päädyin työskentelemään isolla ympyrällä tehden siirtymisiä käynnin ja ravin välillä ja väistättäen takajalkoja ympyräuran ulkopuolelle. Hetkittäin Veikka alkoi tuntua jo rennommalta, mutta yllättäen puoli kierrosta myöhemmin se saattoi taas hypähtää pukin saattelemana ympyrältä toiseen suuntaan. 

Ilmeisesti olen kehittänyt jonkinlaisen itsesuojeluvaiston, sillä päätin suosiolla jättää laukkatyöskentelyn tekemättä. Jo ravissa Veikka tuntui hetkittäin siltä, että ohjaa antamalla saattaisin hetken kuluttua löytää itseni kotia kohti kiitolaukkaavan ponin kyydistä. Niinpä päätin tyytyä ravissa rentoutuneeseen poniin enkä kerjännyt verta nenästäni yrittämällä onneani laukan kanssa. 

Ravi oli lopulta kyllä super hyvän tuntuista! Liikkuisipa Veikka kentälläkin näin aktiivisesti - se pidensi ja lyhensi ravia istunnalla ja aivan minimaalisilla ohjasotteilla. 

Kun Veikka lopulta rentoutui niin, että suostui vauhdin kiihdyttämisen sijaan pidentämään kaulaansa saadessaan ohjaa, oltiin valmiita siirtymään pois pellolta. Jatkettiin matkaa lyhyelle maastolenkille, jolla poni sai jäädytellä pintaan noussutta hikeä. 

Selkeästi jokin asia jännitti Veikkaa pellolla, sillä maastossa allani oli taas normaali rento poni, joka laahusti metsässä pitkin ohjin. Toivotaan, että poni vakuuttui nyt kerralla siitä, että pellollakin voidaan ihan hyvin tehdä töitä jännittämättä!