Vähitellen tutuiksi

Viime viikkoina tallilreissuissa on kestänyt niin kauan, ettei blogin päivittelylle ole meinannut jäädä aikaa, vaikka kirjoitettavaa ja kuvia olisi vaikka kuinka! Kun kotiin ei ole kiire, sitä huomaa yhtäkkiä rapsutelleensa ponia puoli tuntia, letittäneensä toisen puolikkaan ja kuluttaneensa kaapin järjestämiseen kokonaisen tunnin. Kun kaiken tämän lisäksi hoitaa vielä ne pakolliset tallihommat (ja nekin tuplasti normaalia hitaammalla tahdilla), ei kotiin päästyä jaksakkaan enää istua koneelle raportoimaan kuulumisia.

Toista kertaa oman ponin kyydissä. Wilma rentoutui nopeasti ja oli ravissa hyvin kuulolla!

Hidastempoiset tallipäivät ovat olleet oivallisia tutustumiseen Wilman kanssa. Pienet asiat ja toistuvat tavat luovat vähitellen kuvaa siitä, millaisen persoonan olen ystäväkseni oikein hankkinut. Kaunista pientä poniani ei näy ikinä tarhan portilla, sillä se haluaa seurustella Veikan kanssa. Siksi se päivystää oman tarhansa takaosassa, josta näkee Veikan tarhaan. Kutsuttaessa se kuitenkin tulee korvat hörössä tarhan portille vastaan ja todennäköisesti nakkelee niskojaan niin, että harja pöllyää.

Tallissa se seisoo hiljaa, tapittaa suurilla silmillään korvat tötteröllä, kun karsinanaapuri potkii seiniä, irvistelee ja uhoaa. Vaikuttaa kovin tyytyväiseltä elämäänsä. Sateesta poni taas ei pidä. Silloin on kiire sisälle ja saattaa kuulua jopa kiljahdus, jos ei henkilökunta ymmärrä raukkaparkaa hakea ensimmäisenä sisälle kuivattelemaan. Sisälle päästyään poni tilaisuuden tullen sujahtaa riimustaan ja heittäytyy turpa edellä piehtaroimaan ennen kuin olen ehtinyt avata loimesta ensimmäistäkään solkea. Vähän harmittaa, ettei tämä yksilö ole aivan yhtä siisti kuin äitinsä.

Kun siivoan tarhaa, Wilma tarkkailee läheltä. Jos en lopultakaan huomioi sitä, tunkee poni varovaisesti päänsä olkapäälle ja varmistaa, että hänet on varmasti huomattu. Rapsutukset ovat parhaita sään ja ryntäiden kohdalta. Kun siirryn rapsuttamaan taaempaa selästä, Wilma poistuu paikalta ja tekee kunniakierroksen tarhan ympäri. Pian se parkkeeraa itsensä taas eteeni tarjoten parhaita rapsutuspaikkoja. Tämän sen voi toistaa kymmenenkin kertaa, mikäli hölmö ihminen ei ymmärrä itse rapsuttaa oikeasta paikasta.

Herkkujen suhteen Wilma on valikoiva. Järkytys oli, kun ensimmäiset leipäpalat poni sylki suustaan karsinan pohjalle. Kotonahan odotti vain kolme roskapussillista kuivattua leipää... Tryffeleitäkö tälle pitäisi syöttää, jos tahtoo sen jotain oppivan?! Lopulta hänen ylhäisyydelleen alkoi leipäkin maistua, onneksi. Tryffeleihin ei olisi näillä tuloilla ollut varaa. 

Wilma on hyvin, miten sen nyt sanoisi... ilmeikäs. Nätillä ponilla on tapana leiskautella ilmoille varsin "hurmaavia" hymyjä ja tuijotella silmillään vastakkaisiin suuntiin kuin kameleontti. Hymyn syyksi käy melkeinpä mikä vain. Ärsytys, harmitus, innostus, kiinnostus, mieliteko tai milloin mikäkin. Aina on hyvä hetki hymyillä! Muutamassa päivässä Wilma oppi naksuttimen idean ja sen myötä myös hymyilemään pyynnöstä.

Ratsastaessa olemme vähitellen alkaneet ymmärtää toisiamme. Ratsain tutustumista on hankaloittanut liukkaat kelit ja Wilman kengättömyys - on ollut useiden päivien putkia, kun ponin on saanut hädin tuskin talutettua tarhasta talliin ja takaisin. Pellolle ollaan päästy muutaman kerran ja hetken verran oli luntakin sen verran, että kenttä oli ratsastuskunnossa.

Tällä hetkellä odotellaan sateiden tekevän tehtävänsä ja odotellessa liikutaan hiekkatien sulaneella pätkällä tehden mäkitreenejä taluttaen ja ratsain. Kenttä on siinä kunnossa, että olen hiekoittanut sen poikki kapean polun Wilmalle, jotta pääsemme kulkemaan sen läpi hiekkatielle. Jokunen hetki voi siis vielä mennä, että päästään tekemään kunnon treenejä sulaneella kentällä.

Kentällä ja pellolla töitä tehdessä Wilma on ollut aluksi reipas ja pyrkinyt helposti raville. Rauhoituttuaan se on ollut hetken aikaa todella miellyttävä ratsastaa; se liikkuu tasaisella tuntumalla ja on kevyt kuolaimelle. Pellolla laukkakin on pienten alkupukkien jälkeen pyörinyt aika kivasti!

Ponin kunto on kuitenkin vielä melko huono, mikä näkyykin väsähtämisenä hetken ravityöskentelyn jälkeen. Kun Wilma ei enää jaksa kantaa itseään selän läpi, se alkaa tarjota laukkaa. Mahdollisesti liukkaan pohjan vuoksi en ole antanut ponin laukata kentällä, joten olen joutunut pitämään sen ravissa. Kun joudun pidättämään, Wilma suutahtaa ja saattaa pukittaa tai jäädä hypähtelemään paikoilleen.

Protestointi on kuitenkin ollut melko lievää ja olemme päässeet erimielisyyksistä yli. Itse saan olla tarkkana, etten vaadi ponilta liikaa, vaan lopetan työskentelyn siinä vaiheessa, kun Wilma tuntuu vielä hyvältä ja jaksaa kantaa itsensä selän läpi. Vähitellen voidaan pidentää työskentelypätkiä, kun ponin kunto kohenee. En vain millään malttaisi odottaa kevättä!