Bloggaamisen riemut ja riesat

Hurjan monet ihmiset ikään ja sukupuoleen katsomatta kirjoittaa nykyään blogia, se on jossain määrin verrattavissa päiväkirjan kirjoittamiseen. "Vanhoista hyvistä ajoista" tämä päiväkirjamainen kirjoittaminen vain eroaa siinä, että tekstejä voikin lukea kuka tahansa. Minun lapsuuden päiväkirjani oli suljettu kolmella lukolla ja kettingillä ja lisäksi vielä piilotettu hyvin visusti.

Ylä-asteella aloin kirjoittaa ratsastus- ja hoitopäiväkirjaa, johon merkitsin aina kaikki ratsastuskerrat ja hoitohepoille suoritetut tehtävät. Hevosten kuvilla koristeltuun vihkoon kirjoitin ylös päivämäärän, opettajan, tunnin tasoluokituksen, ratsun ja keskeisimmät tehtävät ja kommentit, joita sain opettajalta. Poniblogin alussa ideana olikin siirtää ratsastuspäiväkirjan pito nettiin niin, että kaveritkin voivat halutessaan lukea sitä. Ajatuksena oli myös kirjoittaa kaverin kanssa yhteistä blogia, jolloin tulisi ehkä seurattua toistemme hevosteluakin enemmän. Pienessä mielessänikään ei ikinä käynyt, että blogilla olisi joskus 400 rekisteröitynyttä lukijaa, tai että blogia katsottaisiin yli 600 kertaa päivässä.

Pienestä lähdettiin liikkeelle; blogilla oli kymmenkunta lukijaa, jotka koostui tutuista tallikavereista. Oli suunnilleen selvillä, kuka blogia lukee. Vähitellen lukijamäärä kuitenkin kasvoi ja jossain vaiheessa blogi jäikin vain Essin poniblogiksi kaverin kiinnostuksen lopahdettua.

Aivan alkuvaiheesta saakka periaatteenani on ollut kirjoittaa vain hevosista ja harrastuksestani. Ensinäkin haluan, että blogin sisältö vastaa sen nimeä ja kuvausta, mutta toisekseen haluan myös pitää kiinni yksityisyydestäni. Voin ja haluan jakaa harrastustani siitä kiinnostuneille, mutta vedän rajan yksityiselämäni ja harrastuksen väliin. Elämääni voi rajoitetusti seurata blogin kautta, mutta ei esimerkiksi facebookissa. Säännöllisesti saan kaveripyyntöjä joko täysin tai lähes tuntemattomilta ihmisiltä. Se, että luet blogiani tai olet joskus nähnyt minut tallilla tai kilpailuissa, ei tarkoita sitä, että tunnet minut, eikä varsinkaan sitä, että myös minä tuntisin sinut ja haluaisin jakaa muuta elämääni kanssasi. Tunnistaessaan saa kyllä tulla moikkaamaan ja juttelemaan!

Minulle se "pointti" bloggaamisessa on saada kirjoittaa ratsastuspäiväkirjaa, julkaista ja jakaa kuvia sekä tarjota siinä sivussa mukavaa luettavaa ja katseltavaa muille samanhenkisille ihmisille. On mukavaa lukea kommentteja ja saada palautetta, olla jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa blogin lukijoiden kanssa. Vuorovaikutuksellisuus tässä päiväkirjan pitämisessä ei kuitenkaan aina ole positiivista, vaan yleisenä oletuksena tuntuu olevan, että julkista blogia pitämällä lupautuu arvosteltavaksi. Joissain tapauksissa vuorovaikutuksellisuus taas puuttuu kokonaan ja sitä joutuu vain yksipuolisesti arvostelun kohteeksi. Blogeja lukiessa tuntuu, että aivan tavallisista ratsastajista kuoriutuukin yhtäkkiä GP- tason ratsastajia ja valmentajia, joilla on elämää tärkeämpää kommentoitavaa toisen ratsastuksesta tai istunnasta. Loppujen lopuksi olen saanut kuitenkin hyvin vähän negatiivista palautetta blogiini ja olenkin osannut suhtautua siihen huumorilla. Se ajattelutapa kuitenkin kummastuttaa, että on yleisesti sallittua purkaa omaa pahaa oloaan kommentoimalla anonyyminä aivan asiattomia juttuja. "Nettikiusaaminen" ei mielestäni ole yhtään sen vähäpätöisempi asia kuin koulukiusaaminenkaan.

Tässä bloggaamisessa parasta onkin kirjoittaa itseäni kiinnostavista asioista ihmisille, joita jutut myös kiinnostavat. Saan jakaa kuvia ja videoita ja myöhemmin seurata kehitystäni niitä selaamalla - vihossa samanlainen ei ihan onnistuisi. Säännöllinen kirjoittaminen tukee myös kirjoitustaitoa.

Bloggaaminen jatkukoon siis niin kauan kuin siitä on enemmän iloa kuin harmia! Mitä mieltä te lukijat olette bloggaamisesta, onko teillä omia blogeja? Kirjoitatteko avoimesti koko elämästänne vai esimerkiksi vain harrastuksesta?