Lemmikki - Perheenjäsen - Kilpailuväline

© Lauri Majamaa

Meneekö kapasiteetikas hevonen hukkaan tädin lemmikkinä tai kärsiikö kansallisen tason estehevonen omistajansa kunnianhimoisuudesta ja halusta kilpailla? Maailmaan mahtuu varmasti yhtä monta erilaista käyttötarkoitusta hevoselle kuin on omistajia ja hevosiakin, mutta mikä on se oikea suhtautuminen hevoseen?

Yksi pyrkii luonnonmukaisuuteen ratsastamalla vapaassa muodossa ja paljon maastossa, pitäen hevosensa mahdollisuuksien mukaan kengättömänä ja tarhaten sen laumassa. Toinen taas kilpailee hevosellaan aktiivisesti ja huolehtii siitä hierojan, kiropraktikon ja solariumin avulla, mutta tarvittaessa vaihtaa hevosensa toiseen tarvitessaan kapasiteetikkaamman kilpakumppanin. Toiselle hevonen on rakas perheenjäsen, toiselle urheiluväline, kolmannelle rakas kilpakumppani ja neljännelle osa elinkeinoa vaikkapa ratsastuskoulun tuntihevosen muodossa.

Mikä sitten on hevoselle parhaaksi? Suoraa vastausta siihen tuskin on olemassakaan, mutta tärkeintä on varmasti muistaa se, mikä hevonen on eläimenä. Kun palataan sen perusasian äärelle, mikä on hevoselle luontaista, voidaan punnita järkevämmin sitä, mikä on hevoselle hyväksi ja oikein. Hevonenhan on laumaeläin, jonka ruuansulatuselimistö on optimaalinen tilanteelle, jossa hevonen laiduntaa suurimman osan vuorokaudesta. Hevonen on sosiaalinen ja aktiivinen, luotu liikkumaan ja olemaan vuorovaikutuksessa laumansa kanssa. Lisäksi jokainen hevonen, kuten koira tai ihminenkin, on yksilö.

Lopulta hevosen käyttötarkoituksella tai sosiaalisella statuksella ihmisen perheessä ei ole mitään väliä, kunhan hevosen luontaiset tarpeet tyydytetään riittävän hyvin. Todellisuudessa hevosta ei kiinnosta, paljonko välität tai rakastat - sille tärkeämpää on lajitovereiden seura. Toki hevonen kiintyy myös ihmiseen, mutta ei voitane todeta, että hevonen kärsii ihmisen antaman rakkauden puutteesta. Hevoselle lienee se ja sama olla rakastettu perheenjäsen tai urheiluväline, kunhan siitä huolehditaan asianmukaisesti. Hevonen haluaa vain lajiseuraa, riittävästi ulkoilua ja liikuntaa sekä tarpeeksi oikeanlaista ruokaa.

Liika inhimillistäminen kuin myös urheiluvälineeksikin leimaaminen voivat olla hevoselle vahingoksi. Mamman mussukka ei välttämättä osaa arvostaa palelevan omistajan "huomaavaisuutta" seistessään + 15 asteisessa tallissa sisätoppaloimi päällä, kuten ei myöskään kilpahevonen ulkoilua turvasta hännänpäähän suojitettuja pikkuruisessa postimerkkitarhassa. "Hevosen parhaan ajattelu" onkin usein kääntynyt "omistajan parhaan" ajatteluksi, jolloin syntyykin keskusteluita  ja mielipiteitä siitä, mikä on oikein ja mikä ei.

Lopulta tullaan taas siihen, miten yksilöllisiä hevoset ovat. Kuten jokainen ratsastaja, on jokainen hevonenkin oma persoonansa. Toinen on villi, toinen rauhallinen, toinen rakastaa vauhtia ja hyppäämistä, toinen taas rauhallisia maastolenkkejä. Toisen hevosen vaatiessa yhden pysyvän ihmisen, on toinen tyytyväinen ratsastajien vaihtuessa tiuhaankin. Ihmisen tehtäväksi jääkin opetella lukemaan hevosta ja ymmärtämään sitä ja lopulta kyetä tekemään hevosen puolesta päätöksiä sen parhaaksi. Kaikki hevoset eivät rakasta kilpailemista, eikä kaikista saa leivottua pomminvarmoja vaellushevosia. Haaste onkin vain löytää se oman palapelin toinen puolisko.

Jokainen harrastakoon siis tavallaan ja tasollaan, kunhan kaikki tapahtuu oikeasti hevosen parhaaksi.