Tuntuu, että joka päivä kun kiipeän Winnien selkään, se on aina vähän parempi ja hienompi kuin edellisellä kerralla. Joka kerta saan huomata, kuinka tamma on taas oppinut jotain, kuinka taas jokin asia sujuu helpommin kuin viimeksi. Milloin se väistää paremmin, milloin keskittyy, milloin antaa taas enemmän itsestään ja milloin taas vain hörisee tarhassa minut nähdessään. Joka kerta olen siihen tyytyväisempi ja tyytyväisempi ja toisaalta joka kerta tulen entistä surullisemmaksi. Joka kerta kun laskeudun ponin selästä tiedän, että jäljellä on aina vain vähemmän ja vähemmän päiviä jäljellä. Minne on kadonneet ne kuukaudet ja viikot? Miten aika kulkeekaan niin nopeasti...
Seuraavaksi laskenkin taas viimeisiä kertoja. Tänään oli varmasti viimeinen kengittäjän käynti, ensi viikolla on viimeiset kilpailut, mahdollisesti viimeinen valmennus. Tulee aika viimeiselle hyppäämiselle, viimeiselle ratsastukselle ja viimeiselle rapsutukselle. Miten paljon helpompaa olisikaan, jos poni heittäytyisi mahdottomaksi niin ratsastaessa kuin käsiteltäessäkin - ehkä olisi helpompaa päästää irti. Eniten ahdistaa ja surettaa se, miltä Winniestä tuntuu. Olen luvannut sille ja itselleni pitää siitä tuolta, tehdä kaikkeni sen hyvinvoinnin eteen ja lopulta on myönnettävä, että olen epäonnistunut. Hevonen, joka oman ihmisen myötä on kehittynyt varmaan enemmän kuin kukaan olisi uskonut, jää nyt yhtäkkiä yksin. Pysyvyys ja rutiinit katoavat ja muuttuvat.
Hevonenhan se vain on, eläin jonka aivot ovat ehkä tennispallon kokoiset. Ei se kiinny eikä ymmärrä, se on tyytyväinen kun saa lajiseuraa, liikutusta ja ruokaa. Kunpa voisinkin uskoa, että se on näin yksinkertaista. En halua korostaa itseäni enkä omia tekemisiäni, uskon että Winnie voisi varmasti olla täysin tyytyväinen ja miksei jopa onnellisempikin jonkun toisen ihmisen kanssa. Mutta ihmisen tuo poni tarvitsee, yhden pysyvän asian elämässään.Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Niin ne sanovat, mutta vahvasti epäilen, että sanonnan viljelijät eivät ole ikinä tunteneet kuolevansa. Se mikä ei tapa, hajottaa ja sattuu helvetisti.
Se on vaan niin upea nykyään! Hienon työn sen kanssa ainakin teit, voit olla ylpeä itsestäs :)
VastaaPoistaNiin samaa mieltä sun kanssas. En mäkään usko että kaikesta pääsee yli, tai että aina kaikesta seuraa jotain hyvää. Tuntuu, että aina maailma romahtaa just sillon kun kaikki on niin hyvin. Ja pahimpia on ne asiat, joihin ei voi ite vaikuttaa ja vaikka kuinka tekisi duunia niiden eteen, ne silti riistetään tavalla tai toisella sulta pois. Ne jutut, joita ei ite edes osaa odottaa, jotka tulee kun salama kirkkaalta taivaalta ja joutuu luopumaan yhdestä rakkaimmista henkilöistä elämässä. Aina voi toivottaa voimia ja jaksamisia, mutta mä oon tullu siihe tulokseen, että tarpeeks usein kun ihminen vedetään maahan niin sieltä on niin helkkarin vaikee päästä ylös ja luottaa ja antaa ittestään taas kaikki jonku toisen vuoksi. Mutta koita pärjätä, uskon että satuttaa ja hajottaa niin helvetisti. Aikaa se vie, äläkä syytä itteäs, et ois voinu olla ponille yhtään parempi, ja tuskin kukaan ois voinu. Ekat viikot tuntuu mahottomalta tehä yhtään mitään, ees nukkuu tai syödä. Ite elän just niin samankaltasessa tilanteessa ja ajatukset vaan pyörii päässä ja toivoo et kaikki ois pahaa unta ja et asiat viel järjestyis ja sais kaiken sen mikäoli niin takasin. Mut taitaa olla turha toivo. Jaksamisia viel kerran :/
VastaaPoistaKiitos kovasti, ihana välillä kuulla muutakin kuin "kyllä se siitä, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin". Saanko udella mikä sun tilanne on, liittyykö hevosiin myös? Pitkään ja hartaasti olen sun blogia seuraillut ja sun suhde ja yhteistyö ponisi kanssa on ollut se, johon oon aina halunnut pyrkiä.
PoistaEi liity omani hevosiin:/ kiitos, kiva että joku löytää meiän touhusta jotain itselleenkin.
PoistaOkei, no sitä suuremmat tsempit sit vielä sullekkin. Pidä kiinni siitä mitä sulla on ja anna itselles aikaa. :)
Poistajoskus noi asiat vaan tuppaa lopulta järjestymään eli ei heitä hanskoja tiskiin ;)
VastaaPoista" Kaikki kääntyy parhain päin" Aina sanotaan noin. Vaikka yrittäis olla kannustava, se on jotenkin niin ärsyttävästi sanottu. Eikö saa hetken olla surullinen?
VastaaPoistaTuli aika haikea olo lukiessani tätä tekstiä. Mun ensimmmäinen koira kuoli 2012 vuoden alussa . :/ Että oli oikein huippu vuosi! Mut se oli...
Mun rakkain aarre. Kaikista tärkein. Voi miksi sen piti kuolla? Ja mä lupasin pitää siitä huolta. Mutta hei, voimii. On se vaikee päästää irti niin tärkeästä, niin rakkaasta.
Moi,
VastaaPoistaMeidänkin koira joudutiin lopetamaan ja se oli jotain ihan kamalaa.
hitto että on ihanan näköistä!
VastaaPoistaKomia haflinger tamma :) Itse olen omistanut nyt vajaan kahden kuukauden ajan 8-v haflinger ruunan ja olen ihan myyty tälle rodulle :)
VastaaPoistaNämä vie kyllä sydämen mennessään! :) siinä on yhdessä rodussa saatu pakettiin niin paljon hyvää!
Poistasaanko kysyä, että mikä on winnien kohtalo? Lopetetaanko se vai onko se myyty vai? Tiedän täysin tuon tunteen :( voi kunpa voisin auttaa jotenkin..
VastaaPoistaTuossa seuraavassa postauksessahan se lukee; sitä ollaan myymässä henkilölle, joka toivoo minun jatkaavan vuokraamista:)
Poista