Karvajalka kouluponi

Valtaisa kiitos kuvista Annika Mäki ! :)

4

Hyvä, parempi, poni.

ennen

Winnie koki elämänsä parturoinnin eilen. Olin lopun kyllästynyt sen pitkiin partakarvoihin, jotka jäävät turpahihnan väliin ja sotkeentuvat joka paikkaan. Aivan turhat haivenet sitäpaitsi! Winnie havahtui talven tuloon vasta tammikuussa, jolloin se näki parhaaksi kasvattaa pitkiä haituvia leukansa alle, kainaloihin ja korviin. Muualle ei talvikarvaa kasvanutkaan. Epäilen, ettei pitkien haituvien lämmöneristyskyky ollut kovin kummoinen..

jälkeen

Tartuin siis saksiin ja hups heijaa, sinne lähti ponin parta. Vielä kun poni vaihtaa koko lopun karvansa täydellisen ohueen ja sileään kesäkarvaan, niin tuostahan tulee vallan sievä. Jo pelkkä parran poistaminenkin teki ponista paljon siistimmän näköisen.

Tänään olikin siis aika käydä esittelemässä kynittyä turvanalusta oikein koulutuomarille. Käytiin ratsastamassa TR seurakoulukilpailuissa helppo C luokka, jossa ratana oli heC1:2000. Totesin jälleen kerran, että ihan oikeasti tarvitsisin kisahoitajan myös kotikisoihin. Joka ikinen kerta tulee kiire, kun saa ravata maksamassa lähtömaksuja ja hakemassa varusteita. Tottakai kisa-aamuina poni osaa yllättää positiivisesti ja se tulee karsinassa vastaan yltä päältä kurassa ja pölyssä. Letittäminen on myös aivan oma lukunsa.

Ehdittiin kuin ehdittiinkin kuitenkin ihan hyvissä ajoissa verryttelemään - onneksi. Ponilla oli niin paljon pöllöenergiaa, että muutama tovi kului sen rauhoittelemiseen. Alkuun Winnie tyytyi vain ravaamaan kirahvina pää pilvissä kiitoravia, mutta pian se jo keksi ryhtyä loikkimaan. Yhtäkkiä pieniä vihreitä miehiä putkahteli ties mistä ja poni parhaansa mukaan yritti väistellä niitä hyppimällä tasajalkaa ilmaan. Yleisössä kuulemma  haukottiin henkeä kamikaze -loikkien aikana.

Vähitellen poni kuitenkin rauhoittui ja tyytyi loikkimisen sijasta vain liikkumaan reippaasti eteen. Tämä riitti mulle, joten poni sai kävellä lopun aikaa ennen radalle siirtymistä. Radalla poni olikin varsin hyvä ratsastaa; sopivan reipas ja säpäkkä, muttei kuitenkaan typerä ja hallitsematon. Ainut mikä jäi harmittamaan, oli jälleen suunnanvaihdoksessa tapahtunut laukanvaihto ja oma huolimaton ratsastus; en valmistellut siirtymisiä kovin hyvin. Tuomari oli kuitenkin ilmeisesti kovin tyytyväinen suoritukseen. Omaa paperiani kansliasta hakiessa alaleukani loksahti varmaan paikoiltaan, kun odottamani alle 60 % tuloksen sijasta alareunassa komeili 67 %. Numerot vaihtelivat 6 ja 8 välillä lukuunottamatta suunnanvaihtoa laukassa, josta tuli vaihdon vuoksi 4,5.


Prosentit riitti toiseen sijaan, vaikka lähtijöitä oli luokassa lähemmäs parikymmentä. On tämä niin kummallista, kun kovin pitkään olen kuvitellut olevani täysin esteratsastaja ja kykenemätön koulutuuppaukseen. Taidan alkaa käydä läpi identiteettikriisiä..

Kuvia tulee myöhemmin, mikäli niitä saan joiltain kuvaajilta. Omaa kuvaajaa ei tällä kertaa ollut mukana..

5

kuvaräjähdys

Vidoin päästiin pihalle hyppäämään kun kenttä on kuivunut ja osa estekalustostakin on siirretty ulos. Kasattiin Nennan kanssa neljä estettä, joita pystyisi hyppäämään peräkkäin eri järjestyksissä. Tarkoitus oli saada hyviä ja varmoja hyppyjä, joiden pohjalta on hyvä lähteä taas ensi viikolla kilpailemaan.

Winnielle taitaa olla tulossa kiima, kun se edelleen on ollut vähän tuittupää. Se on nyt entistä herkemmin vetänyt herneitä nenään pikkujutuista, joihin se ei normaalisti ole reagoinut. Hyppelöt olikin sarjassaan kovin mielenkiintoiset, kun poni päätti lähteä kiitämään ja kiemurtelemaan vain koska

- kentän ohi ajoi mopo
- kentän toisessa päässä juoksutettava hevonen pörisi
- maneesissa kolahti
- tuuli osui neidin korvaan väärässä kulmassa
- ponin askeleet ei aivan sopineetkaan esteelle.

Huvittavinta oli muutamat alastulot esteiltä, kun poni lähti hyppyyn liian aikaisin ja teki hassun pupuloikan; siitäkös neiti harmistui ja purki pahan mielensä pukittelemalla. Nauroinkin, että vihdoin saatiin todisteita siitä, ettei Winnie ole aina kiltti kultapossu. ;) Taisi olla ensimmäisiä kertoja kun tamman pelleilyjä on saatu ikuistettua videolle.

Hypättiin lopuksi lyhyttä rataa ja Winnie hyppäsi kyllä hyvin. Eiköhän me taas 70 cm luokasta selviydytä, jos sitten seuraavaan kertaan mennessä yritettäisiin treenata enemmän 80 cm esteitä.

Hyppelyn jälkeen käytiin kävelemässä pikku lenkki, jonka varrella poni pääsi taas kahlaamaan vesiesteeseen. Vähän tammaa piti suostutella, kun mukana ei ollut toista ponia vetohevosena, mutta
kyllä Winnie lopulta tyytyväisenä asteli veteen polskuttelemaan.






Loppuun vielä järkyttävä määrä kuvia, kun en osannut valita lemppareita! Hurjan suuri kiitos jälleen kerran Nennalle. :)

3

Yks kaks kolme, istu isän polvel...

Pelto on vihdoin sulanut ja samalla sen syövereistä löytyi ihan kokonainen vesihauta! Tokihan Winnien piti päästä tekemään siihen lähempää tuttavuutta, tuo poni kun on ollut lähimpänä uimista puhaltaessaan turvallaan kuplia vesiämpäriin. Kovin rohkeasti tamma paineli veteen, mitä nyt koki tarpeelliseksi päristellä ja kauhoa vettä aina ennen seuraavan askeleen ottamista.

Ennen uimakoulua käytiin tuuppaamassa maneesissa ehkä vähän vajaan tunnin verran. Winniellä on ollut taas jonkin verran pöllöenergiaa viime päivinä ja se on ollut säikympi ja herkempi loikkimaan ja pukittamaan. Tällä kertaa sain kuitenkin varsin hyvin käytettyä hölmöilyenergian vain hyödyksi, kun sain ponin suuntaamaan energiansa työntekoon. Winnie oli hurjan kiva ja reipas ratsastaa!



Tänään hypätäänkin ensimmäistä kertaa kentällä, kun Nenna tulee kuvaamaan ja videoimaan. Saa nähdä mitä touhusta tulee! Tässä kuitenkin vielä muutamat kuvat parin päivän takaa, kun palloleikkien välissä ravailin Winniellä muutaman kierroksen.

2

Until we meet again

Oli aika jälleennäkemiselle. Tunnelma oli jännittynyt, sillä vanhojen tuttavien tunteet olivat ristiriitaiset. Toinen oli vallan innoissaan, toinen olisi tärissyt pelosta, jos vain olisi osannut.

Koska liukkaiden kelien väistyttyä Winnie pääsi vihdoin eroon kengistään, oli aika kutsua paikalle herra Pallo. Voi miten Winnien ilme kirkastuikaan, kun tuo pyöreä ilmestys kaivettiin Nennan avustuksella esiin auton takaluukusta. Maneesille päästyämme poni sai ensikosketuksen; varovainen tökkäisy turvalla, jonka jälkeen herra Pallo saikin kyytiä. Winnie potkaisi, tuuppi, potkaisi, potkaisi ja potkaisi vielä. Se kuljetti palloa pitkin maneesia ja aina potkun jälkeen kiihdytti vauhtiaan, jotta saisi pallon taas pian kiinni - ja pääsisi potkaisemaan uudestaan!











Pelailtiin hetken aikaa maneesissa ja tehtiin maaleja tötteröiden väliin, jonka jälkeen päästiin kentälle ottamaan muutamat kuvat, kun kentällä ollut hevonen lähti talliin. Muut kaviokkaat kun ei ehkä osaa arvostaa herra Palloa, joten nähtiin parhaaksi harrastaa tätä luonnottomuutta maneesissa muiden näkymättömissä.

Kentällä Winnie kuljetti palloa edelleen innostuneesti, kunnes meidät keskeytettiin. Maneesin vieressä olevan parkkipaikan poikki pyyhälsi nainen hymy korvissa ja puhelin kourassaan. "Hei anteeks, mun on pakko pyytää että saanko ottaa kuvan? En oo ikinä nähnyt et hevonen pelais jalkapalloa. Mä haluan näyttää kuvan mun tyttärelle!" Ja Winniehän pelasi, potki ja poseerasi.

5

No words to describe

Oh - My - Gosh.

On ihan käsittämätöntä, miten maailman meno on niin arvaamatonta. Sitä kuvittelee yhtä ja toista, luulee tietävänsä mitä tapahtuu, mutta lopulta narut ei olekkaan meidän omissa käsissämme. Elämä pääsee yllättämään aivan puun takaa juuri kun olet luovuttanut.

Toisinaan tapahtuu niin hulluja asioita, että elämä alkaa muistuttaa enemmän tv- sarjaa tai jännitysromaania kuin todellisuutta. Tiedättehän juonikuvion, jossa päähenkilö on pinteessä, yrittää ratkaista asian hyväksi uskomallaan tavalla ja lopulta kuitenkin epäonnistuu ja lannistuu, mutta yhtäkkiä jokin kolmas osapuoli liittyykin tilanteeseen ja pelastaa sen viime hetkellä? Kun tällaisia asioita saa lukea blogista puolen vuoden välein, alkaa homma varmasti kuulostaa vähintäänkin käsikirjoitetulta.

31. Lokakuuta 2012
Sain siis puoli vuotta lisäaikaa. Aikaa pohtia tulevaa, tehdä suunnitelmia ja kehittyä yhdessä Winnien kanssa ja viedä myös sitä eteenpäin etenkin käytöksen suhteen. Minulla on aikaa tehdä siitä edustuskelpoinen harrasteratsu, jolle voin löytää sopivan kodin. Tärkeintä minulle on, ettei terve hevonen joudu luopumaan hengestään vain siksi, että se on joutunut elämään sille väärässä ympäristössä, ratsastuskoulussa. Toki toivon, että voisin löytää ostajan, joka tahtoisi minun jatkavan ponin vuokraamista tai antaisi edes mahdollisuuden käydä tervehtimässä hevostaan, mutta en oleta sitä. 

Aivan yhtäkkiä poni onkin käytännössä myyty ilman minkäänlaista varoitusta. Puolenvuodentakainen toiveeni on käynyt toteen koko komeudessaan; poni on saamassa omistajan, joka tahtoo minun jatkavan työskentelyä Winnien kanssa. Kuinka pitkään, sitä en tiedä, mutta tällä hetkellä olen kiitollinen joka ikisestä päivästä, jonka saan tuon ponin kanssa viettää.

Olen maailman onnellisin ihminen, mutta samalla tunnen jotenkin syyllisyyttä. Monet ovat tsempanneet kovasti ja antaneet ymmärrystä, sekä samaistuneet tilanteeseeni ja myös avautuneet omista kipeistä elämäntilanteistaan. Jakaantuuko hyvyys ja onnellisuus maailmassa tasan, ansaitsenko minä tätä? Saan jo toistamiseen ihmeen kautta lisäaikaa Winnien kanssa. Toiset eivät saa lisäaikaa rakkaidensa kanssa ollenkaan. En tiedä ansaitsenko tätä, mutta ainakin Winnie ansaitsee. Siitä olen varma. 

16

13 days

Tuntuu, että joka päivä kun kiipeän Winnien selkään, se on aina vähän parempi ja hienompi kuin edellisellä kerralla. Joka kerta saan huomata, kuinka tamma on taas oppinut jotain, kuinka taas jokin asia sujuu helpommin kuin viimeksi. Milloin se väistää paremmin, milloin keskittyy, milloin antaa taas enemmän itsestään ja milloin taas vain hörisee tarhassa minut nähdessään. Joka kerta olen siihen tyytyväisempi ja tyytyväisempi ja toisaalta joka kerta tulen entistä surullisemmaksi. Joka kerta kun laskeudun ponin selästä tiedän, että jäljellä on aina vain vähemmän ja vähemmän päiviä jäljellä. Minne on kadonneet ne kuukaudet ja viikot? Miten aika kulkeekaan niin nopeasti...

Seuraavaksi laskenkin taas viimeisiä kertoja. Tänään oli varmasti viimeinen kengittäjän käynti, ensi viikolla on viimeiset kilpailut, mahdollisesti viimeinen valmennus. Tulee aika viimeiselle hyppäämiselle, viimeiselle ratsastukselle ja viimeiselle rapsutukselle. Miten paljon helpompaa olisikaan, jos poni heittäytyisi mahdottomaksi niin ratsastaessa kuin käsiteltäessäkin - ehkä olisi helpompaa päästää irti. Eniten ahdistaa ja surettaa se, miltä Winniestä tuntuu. Olen luvannut sille ja itselleni pitää siitä tuolta, tehdä kaikkeni sen hyvinvoinnin eteen ja lopulta on myönnettävä, että olen epäonnistunut. Hevonen, joka oman ihmisen myötä on kehittynyt varmaan enemmän kuin kukaan olisi uskonut, jää nyt yhtäkkiä yksin. Pysyvyys ja rutiinit katoavat ja muuttuvat.

Hevonenhan se vain on, eläin jonka aivot ovat ehkä tennispallon kokoiset. Ei se kiinny eikä ymmärrä, se on tyytyväinen kun saa lajiseuraa, liikutusta ja ruokaa. Kunpa voisinkin uskoa, että se on näin yksinkertaista. En halua korostaa itseäni enkä omia tekemisiäni, uskon että Winnie voisi varmasti olla täysin tyytyväinen ja miksei jopa onnellisempikin jonkun toisen ihmisen kanssa. Mutta ihmisen tuo poni tarvitsee, yhden pysyvän asian elämässään.

Se mikä ei tapa, se vahvistaa. Niin ne sanovat, mutta vahvasti epäilen, että sanonnan viljelijät eivät ole ikinä tunteneet kuolevansa. Se mikä ei tapa, hajottaa ja sattuu helvetisti.

13