Vakkari vai vaihtuva ratsu?

Muistan väitelleeni lapsena ratsastuksenopettajan kanssa siitä, tulenko paremmaksi ratsastajaksi ratsastamalla yhdellä ja samalla ponilla tunnista toiseen, vai ratsastamalla joka tunti eri hevosella. Olin vakaasti sitä mieltä, että kehittyisin enemmän vakioponin kanssa, mutta nyt 15 vuotta myöhemmin kehtaan myöntää, että tuolloin ainoa ajatukseni oli vain saada ratsastaa lemppariponilla jokaisella tunnilla.

Tuolloin käydyssä väittelyssä oli kuitenkin jotain perää. Lopputulema taisi olla vakioratsu ja satunnaisia muita vaihtuvia ratsuja aina tietyin väliajoin kauden aikana. Järjestely oli toimiva etenkin valmennusryhmään siirtyessäni, kun tavoitteena oli jo kilpailla tallikilpailuissa. Tutun vakioratsun oppi tuntemaan niin hyvin kuin tuntihevosen nyt voi tuntea ja sen käytöstä pystyi ennakoimaan, mikä osaltaan lisäsi myös turvallisuutta.

Samassa kun opin ratsastamaan hidasta ja laiskaa ponia, kadotin täysin tuntuman reippaisiin hevosiin. Kun satunnaisesti päädyin vikkelämmän yksilön selkään, olin aivan hukassa. Sama koski suuria ja isoliikkeisiä hevosia, sillä ratsastin pääsääntöisesti pienillä poneilla. Avain oppimiseen oli kohtuudessa; sopivasti erilaisia hevosia ja riittävästi aikaa tutustua ja opetella kunkin ratsun salat.

Viikoittain vaihtuvan hevosen kanssa valtaosa ratsastustunnista kului aina uuteen hevoseen tutustumiseen. Kun yhteinen sävel alkoi vihdoin löytyä, tunti olikin jo lopussa ja seuraavalle viikolle jaettiin taas aivan eri hevonen. Uskallan väittää, että etenkin ratsastusuran alkutaipaleella vaihtuvat hevoset ennemminkin hidastavat oppimista, kuin tekevät ratsastajasta paremman. 

Vastaavasti yksi ja ainoa vakiohevonen saa ratsastajan urautumaan tasan yhteen, yhdelle hevoselle sopivaan ratsastustyyliin. Tämä on tilanne, johon moni hevosenomistaja ajautuu. Oman hevosen kansa suoriudutaan vaativista tehtävistä saumattomassa yhteistyössä, mutta vieraan hevosen kyytiin kiivetessä meno näyttää ja tuntuu samalta, kuin juuri alkeiskurssin käyneillä ratsastajilla.

Itse olen kokenut yhden hevosen haasteet Harrin kanssa. Ratsastin pitkään vain Harria, joka oli osaava ja hyvin herkkä avuille ja istunnalle. Yhteistyömme sujui niin saumattomasti, että pystyin ratsastamaan hevosta pelkällä kaulanarulla. Satunnaisesti pienempien ja hyvin erilaisten ponien selkään kiivetessä kuitenkin tuntui, kuin olisi joutunut keskelle täysin vierasta kulttuuria! Tällä hetkellä taas tilanteeni on ratsujen monipuolisuuden kannalta parempi; ratsastan viikoittain kahta melko erilaista haflingeria ja lisäksi satunnaisemmin muutamaa muuta ponia.

Winnie ja Veikka ovat ratsastettavuudeltaan melko erilaisia ja tarjoavatkin siksi minulle ratsastajana sopivasti haasteita. Kahden vakioratsun lisäksi olen ratsastanut jonkin verran ihastuttavaa Lexi-ponia, joka esiintyy postauksen kuvissakin, sekä pikkuruista pukittelevaa ruunaa. Näissä poneissa on ollut riittävästi vaihtelua, mikä ylläpitää osaamistani ratsastaa erilaisia poneja. Hevosten selässä en ole käynyt pitkään pitkään aikaan, mikä varmasti näkyy myös ratsastuksessani, kun yritän taas istua isommassa liikkeessä.

Siinä missä toiset valitsevat este- tai kouluratsastuksen lajikseen, olen minä valinnut lajikseni ponit. En koe tarvetta opetella ratsastamaan isoliikkeisiä puoliverisiä, vaan keskityn mielummin pienempiin, mutta keskenään erilaisiin yksilöihin. Kuitenkin tullakseni hyväksi poniratsastajaksi, tulee minun jatkossakin ratsastaa liikkeiltään, käytökseltään ja osaamistasoltaan erilaisia poneja. Silloinkin tärkeää on päästä tutustumaan näihin yksilöihin rauhassa, jotta kehitystä voisi tapahtua ponin ratsastettavuudessa kuin omassa ratsastuksessanikin.

Kuvissa esiintyvän Lexin kanssa meistä on tullut oikein hyviä ystäviä. Vajaan vuoden aikana olen käynyt aina tasaisin väliajoin ponin selässä liikutus- tai läpiratsastusmielessä ja olen nauttinut kovasti tämän ponin kanssa työskentelystä! Kuvat ovat jälleen kerran taitavan Emman käsialaa.