Valmennuspostaus: istunnan merkityksestä siirtymisissä

Postaus on toteutettu yhteistyössä Essi L Dressagen kanssa.

Ehdin muutaman viikon ajan hehkuttaa kouluvalmentajalleni ja kaimalleni Essille, kuinka Veikka on kehittynyt ja ollut viime aikoina todella kiva ratsastaa. Näillä ennakko-odotuksilla petasin itselleni pettymystä, sillä eihän tällaisten ennakkotietojen jälkeen mikään ikinä mene kuten on suunnitellut.

Saatiin sovittua valmennuspäivä Ruskolle ja vielä Veikan kyytiin kiivetessäni hehkutin kuvaamaan tulleelle Maijulle, kuinka Veikka on ollut mukava ratsastaa ja kuinka odotan, että pääsen esittämään ponin kehitystä myös valmentajalle. Alkuverryttelyn aikana kävi kuitenkin selväksi, ettei tällä kertaa päästäisi esittämään mitään sellaista, josta voisin olla ylpeä.

Veikka tuntui hitaalta ja jäykältä. Apuihin vastaaminen oli hidasta, askel oli hidas ja poni suunnilleen yhtä taipuisa kuin rautakanki. Töitä lähdettiin tekemään aivan peruspalikoista, joihin kuuluivat takaosan aktivointi, suoruus ja istunta.

Poniin vaikutettiin aivan ensimmäisenä ratsastamalla takajalkoja aktiiviseksi, jotta liike lähtisi takaa ja Veikan olisi mahdollista tulla peräänantoon ja kevyeksi kädelle. Ulkolapa otettiin haltuun ulko-ohjan tuella, jotta poni saataisiin suoraksi ja sitä kautta taipumaan ja asettumaan ryhdissä ja oikein. Istuntaani paneuduttiin suurennuslasin kanssa, jotta voisin istunnallani antaa ponille edellytykset liikkua ja reagoida apuihin oikein.

Päädyimme työskentelemään suurella ympyrällä kaikissa askellajeissa keskittyen siirtymisiin niin askellajien sisällä kuin välilläkin. Heti alussa valkeni, että koko valmennuksen keskiössä olisi tällä kertaa istuntani. Tekosyy "istun kauniisti sitten kun hevonen liikkuu hyvin" ei luonnollisestikaan mennyt läpi, vaan ratsastajana jouduin töihin ja työstämään istuntaani sillä tavoitteella, että voisin oikein istumalla tukea hevosen suorittamista.

Kun hevonen ei vielä kulje rennosti selän läpi, on sen liikkeessä selkeästi hankalampi istua. Silloin minä tuuppaan käyntiä eteenpäin lantiolla, hyökkään siirtymisissä eteenpäin ja laukassa könötän kantapäät korvissa kutakuinkin mäkihyppyasennossa. Näihin ongelmiin piti saada muutos, jotta ponilla olisi edes edellytykset toimia allani oikein.


 Jouduin oman mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolelle, kun huonokuntoisena muka-urheilijana jouduin käyttämään lihaksiani istuakseni oikein sen sijaan, että vain matkustaisin kivasti ja tasaisesti liikkuvan ponin kyydissä. Milloin vatkasin lantiolla, milloin tuijottelin ponin niskaa ja milloin taas lössähdin koko keskivartalollani eteenpäin punkiessani ponia laukkaan. Yksi kerrallaan korjattiin virheitä niin käynnissä, ravissa kuin laukassakin ja vähitellen alkoi myös Veikka tuntua paremmalta.

Lopuksi jouduin vielä luopumaan jalustimista ja pitämään itseni kasassa omin lihasvoimin. Jälkeenpäin videoita kotona selatessani koin järkytyksen huomatessani, kuinka paljon istuntani muuttui paremmaksi, kun jalustimet nostettiin ponin kaulalle. Vaikkei se mukavalta tunnukaan, taitaa tiedossa olla enemmänkin ilman jalustimia -treenejä. Mikä kuitenkin lohduttavinta, säilyi parempi istunta myös silloin, kun jalustimet otettiin takaisin. Ehkäpä siis ryhdyn verryttelemään ilman jalustimia!


Vaikka alkutunnista tuntui, että tämä valmennus menisi kankkulan kaivoon, ehti tunnin aikana mieli muuttua samalla, kun Veikka reagoi positiivisesti istuntani ja ratsastukseni muutoksiin. Vaikkei tällä kertaa päästykään tekemään mitään uutta ja hienoa, oli valmennus super hyödyllinen. Mikäli Veikka olisi toiminut moitteettomasti, olisi valmennuksen anti ollut ehkä pikkujuttujen viilausta ja fiilistelyä. Nyt sen sijaan työskenneltiin niiden perustusten parissa, joille koko kouluratsastus rakentuu.

Hyvin liikkuvaa hevosta pystyn ratsastamaan itseksenikin, mutta juuri haastaviin tilanteisiin tarvitsen valmentajan apua. Näillä ohjeilla minulla on taas paremmat edellytykset ratkoa ongelmia, kun Veikka seuraavan kerran tuntuu taas hankalalta.

Postauksen kuvat © Maiju Aaltonen