Totuttelua tulevaan, kun täytyy uskaltaa

Parhaita hetkiä hevosten kanssa ovat ne, kun tuuli tuivertaa korvissa ja silmät valuvat vettä niin, ettei meinaa nähdä eteensä. Rallittelut rannalla tai pellolla kuuluvat varmaan jokaisen heppatytön summer- ja winter bucket listeille ja niin kuuluvat minunkin - mutta kiltin hevosen kanssa.

Sattumusten kautta olen päätynyt ratsastamaan vain enemmän ja vähemmän tuhmia poneja. Kettumaisinta näissä kavereissa on se, että toisinaan ne antavat ymmärtää, että ovat jo luottamuksen arvoisia, mutta seuraavassa hetkessä palauttavatkin sinisilmäisen kuskin maan pinnalle jopa kirjaimellisesti. Haflingereiden taipumus tuhmuuteen on juurtunut niin syvälle ajatusmaailmaan, että liian usein tulee treenattua turvallisesti aidatulla kentällä antamatta edes mahdollisuutta hyvään käytökseen vapaammassa ympäristössä, kuten nyt vaikkapa pellolla.

Winnie on näistä haflingereista ehdottomasti tuhmempi ja viekkaampi. Yksi tai kaksi rauhallista päivää tai edes viikkoa ei välttämättä kerro mitään siitä, onko ponin kanssa turvallista lähteä pellolle ratsastamaan. Vasta useamman viikon tasaisen tylsä ja mielellään jopa laiska käyttäytyminen ratsastettaessa antaa viitteitä siitä, että pellolle saattaisi uskaltaa lähteä kokeilemaan onneaan.

Loppujen lopuksi kyse ei kuitenkaan ole elämästä ja kuolemasta. Todennäköisesti villinäkin päivänä Winnie vain hypähtelisi ilmaan ja pukittelisi, mikä ei ole itseasiassa pariin vuoteen johtanut kohdallani maakosketuksiin. Nuo ilmavat loikat vaan kurjasti kuitenkin muistuttavat kuolevaisuudesta ja syövät rohkeutta kuskilta.

Winniellä on ollut nyt oikeastaan useamman kuukauden leppoisa jakso. Satunnaisesti tamma on ollut normaalia virkeämpi ja kyttäillessään saanut paskahalvauksia esimerkiksi aidalla istuvista puluista tai kentän nurkassa päivästä toiseen törröttävistä estetolpista, mutta sen yleinen olemus on ollut rauhallinen. Ajatus pellolle lähtemisestä ei tuntunut edes erityisen huonolta, mutta mieltä kuitenkin rauhoitti tehdä pellolla viikon kankitreeni. Olisipa ainakin jarru käytössä, mikäli poni nyt aivan villiintyisi..

Emma tuli kameransa kanssa henkiseksi tueksi ja dokumentoimaan tätä liian harvinaista tapahtumaa meidän arjessa. Kuten kuvista näkyy, homma sujui vallan mainiosti. Winnie oli suurimman osan ajasta melko rento ja se liikkui ryhdikkäänä sekä kevyenä kädelle. Ensimmäiset laukat olivat melkoisen vikkeliä ja yhden ylimääräisen loikan Winnie esitti nähdessään toisen hevosen, mutta muuten ei ponin käytöksessä ollut moittimista!

Ravi oli hienosti säädeltävissä ja laukassakin rauhoituttuaan Winnie polki takajaloillaan hyvin runkonsa alle pysyen kevyenä kädelle. Enpä usko, että poni olisi ollut yhtään parempi ratsastaa, vaikka oltaisiinkin tehty perinteinen koulutreeni kentällä. Nyt sain käytettyä hyväksi ponin omaa eteenpäinpyrkimystä, kun se oli pellolla hieman virkeämpi kuin kentällä yleensä.

Meidän, tai minun, ongelmahan kentältä poistumisen suhteen on ainoastaan rutiinin puute. Äkkiäkös sitä turtuisi pellolla pyörimiseen, kun kenttää ei olisi ollenkaan käytössä. Vastaavasti on hölmöä odottaa ponien käyttäytyvän moitteettomasti pellolla, jos sinne pääsee vain kahdesti vuodessa ja silloinkin kauhusta kankean kuskin kanssa.

Winnie on muuttamassa kuun vaihteessa ja tulevalla kotitallilla joudumme väkisinkin totuttelemaan pimeässä liikkumiseen ja lähimaastojen hyödyntämiseen; puitteet maastoilun ja peltotreenailun suhteen kun ovat niin hyvät, että olisi hävytöntä jättää ne käyttämättä! Maneesittomalla tallilla talvi tuo myös haasteensa treenaamiseen, kun kenttä ei välttämättä ole vuoden ympäri ratsastettavassa kunnossa. Niinpä Winnien ponitiimi ottaa nyt itseään niskasta kiinni ja opettelee nauttimaan maastoilusta, pelloilla laukkailusta ja uusista tuulista!