Maastakäsittelyä ja elämän ihmettelyä

Kävin perjantaina kuvaamassa tallikaverin rippikuvat suloisen shetlanninponin kanssa. Olin varannut koko illan kuvien ottamiseen, joten tarkoitukseni ei ollut liikuttaa Winnietä; sen piti saada vapaapäivä. Lopulta omatuontoani kolkutti kuitenkin jättää elämäniloinen ja riehakas poni seisomaan karsinaansa, se kun ei välttämättä nauti vapaapäivästään kuten ihmiset. Se on eläin, joka on luotu liikkumaan, se on tyytyväisimmillään kun se saa laukata harja hulmuten tuulen käydessä sen sieraimiin.

Päätin irtojuoksuttaa ponin pikaisesti kentällä. Winnie oli kuitenkin niin hyvin kuulolla, että se jäi jälleen pyörimään kentän toiseen päätyyn ympärilleni. Se oli hieno, super hieno! Hevonen, joka puoli vuotta sitten heitteli ratsastajia selästään, ei kunnioittanut ihmistä yhtään, haastoi ihmistä ja tuli tarvittaessa päälle... Liinassa juoksutettaessa se pahimmillaan ryösti, tempoi ja vastusteli. Nyt se vapaasta tahdostaan liikkuu ympärilläni juuri sillä etäisyydellä kuin tahdon, siinä askellajissa kun siltä pyydän. Se ravaa, se hidastaa, vaihtaa suuntaa ja nostaa laukan. Se tarkkailee minua ja liikkeitäni, korvat kuuntelevat käskyjä siirtyä askellajista toiseen. Vihdoin kun annan sille luvan, se tulee luokseni pää alhaalla.

Tuo poni on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.