Hirnahdus!

Juli täällä hei!

Mulla on ollut aika paljon lomaa nyt kesällä, en ole tehnyt tunteja ihan joka päivä. Lomailu on ollut kyllä ihan mukavaa, en valita! Eilen kuitenkin jouduin töihin, kun Essi tuli tallille. Työt sen tytön kanssa on kyllä helpottuneet viimeisen vuoden aikana. Ennen varustus tarkoitti tuntia opetuksessa tai hyppäämistä, mutta nyt olen päässyt entistä enemmän maastoilemaan ja köpsöttelemään rauhalliseen tahtiin.

Lähdettiin sitten Essin kanssa maastoon. Oli mukavaa kun sain kävellä omaa tahtiani pitkillä ohjilla, eikä tarvinnut edes pinnistellä pysyäkseni toisten tuntiheppojen perässä. Tällä kertaa selässäni oli ylimääräisenä painona satula, kun tyttö kuulemma epäili rauhallisuuttani vapaapäivien jälkeen. Ihan rauhassa minä kuitenkin menin, olisi ollut mukavampi mennä ilman satulaa.

Essi on kyllä ollut kanssani ihan luvattovan vähän, tai ainakin sitä mieltä minä olen. Kyllä se harjailemassa käy aika usein ja tasoittamassa harjaani, mutta ei olla puuhasteltu yhdessä kamalan paljon nyt viime aikoina. Luulen että se johtuu siitä toisesta ponista, Winniestä. Minä en oikein välitä siitä hevosesta, se on ihan kakara minun silmissäni ja hirnuukin vielä Saksaksi. Sieltä se on kuulemma tullut Suomeen muutama vuosi sitten. Maahanmuuttajia me ollaan kyllä molemmat, kun minäkin olen syntynyt Ruotsissa, mutta hirnun sentään jo ihan suomea..

Kuljettiin pääasiassa rauhallisesti käynnissä, mutta hiekkateitä pitkin ravailtiinkin. Ilma oli maastoilun kannalta paras mahdollinen, kun oli lämmintä, mutta pilvistä. Aikaisemmin päivällä oli satanut, (kävin tarhassa piehtaroimassa märässä kurassa, ihanaa!) joten ilma oli vielä kostea ja piti kaikki ötökät loitolla.

 Kun päästiin yhden pellon reunaan, oltiin Essin kanssa vähän eri mieltä siitä, mitä tuleman pitää. Minä näin tilaisuuteni laiduntaa, kun tyttö olisi halunnut laukata.. Tehtiin kuitenkin kompromissi ja sain haukkailla ensin vähän ruohoa, jonka jälkeen otin sopuisasti pätkän rauhallista laukkaa.

 Tämä on se niin-sanottu laukkasuora, jonka tällä kertaa menin käynnissä. Edessä ollut kävelijä kun olisi saattanut pelästyä täyttä laukkaa ohi kiitävästä ponista... Myöhemmin kuulin, kuinka ohi kulkevat lenkkeilijät kehuivat komeaa harjaani. Onhan se hieno ja tuuhea!









Lopulta me pujahdettiin metsään, jossa kiipeiltiin jonkin verran mäkiä ylös ja alas. Kierrettiin metsässä myös pieni lenkki, jota en ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Essi oli sen kuulemma löytänyt aikaisemmin keväällä Poju-ponin kanssa maastoillessaan. Poju oli minunkin kaverini, me tarhailtiin vierekkäin silloin kun Poju asui vielä Metsäkylässä.

 Metsissä on vieläkin paljon kaatuineita puita jouluisen myrskyn jäljiltä. Osan näistä pääsee ylittämään kävellen, kun toiset täytyy kiertää vähän lähempää tai kauempaa.

 Jatkettiin matkaa metsässä ylittämällä oja, jonka yli Winnie ei ollut kuulemma suostunut millään menemään. Huomasinkin että tuo tamma oli käynyt paikalla, sillä maassa oli ponin hätäkakka vieläkin.

Meidän tiellä oli taas yksi kaatunut puu, jota lähdettiin kiertämään. Käveltiin polkua pitkin, jonka varrella oli ihanasti paljon kaikkea vihreää syötävää! Haukkailin muutaman lehden aina sieltä täältä, täytyyhän ponilla nyt matkaevästä aina olla...
Ilmeisesti tyttö jäi selässäni vain matkustamaan, kun tämän kuvan kohdalla maisemat alkoivat näyttää vierailta. Jatkettiin vielä vähän eteenpäin, josko polku kääntyisi takaisin sinne päin, josta lähdettiin kaatunutta puuta kiertämään.




Tässä kohtaa Essi vihdoin myönsi, että me ollaan ihan oikeasti eksyksissä. Missään ei näkynyt enää polkuja joita seurata eikä ympärillä näkynyt muuta kuin metsää. Oltiin oikeastaan molemmat aika sekaisin siitä, missä päin koti on. Tässä vaiheessa minä sain aika vapaasti päättää minne päin mennään, Essi luotti enemmän minun suuntavaistooni kuin omaansa.
Aika hassu tilanne kuitenkin, ollaanhan me yhdessä kierretty näitä maastoja jo vaikka miten monta vuotta eikä olla koskaan ennen eksytty!

Lopulta vastaan tuli pururata, jota pitkin ei kuitenkaan saa ratsastaa. Kaikki pururadat johtaa Metsäkylään! Niinhän se on? No siihen me luotettiin ja tarvottiin metsikössä pururadan vartta pitkin. Essi melkein rohkaistui kysymään lenkkeilijöiltä meidän sijaintia, muttei kuitenkaan kehdannut alkaa huudella perään.

Jonkin aikaa seurattiin pururataa, kunnes meidän oli pakko mennä taas syvemmälle metsään, kun pururadan vartta ei pystynyt enää kulkemaan. Siinä vaiheessa minä sainkin jo ihan pitkät ohjat ja sain valita polkujen risteyksistä mielestäni parhaan suunnan. Kyllähän minä siinä vaiheessa jo tiesin missä päin talli on, joten kuljetin tyttöä selässäni varmoin ottein.  Lopulta se Essikin jo tunnisti maisemat, kotiin oli siinä vaiheessa enää viidentoista minuutin matka.