perjantai 20. heinäkuuta 2018

Laitumelta läskileirille

Winnie palasi laidunlomaltaan heinäkuun alussa ehdittyään ahtaa itseensä vihreää ruohoa noin kuukauden ajan. Tuona aikana kävin Maijun mukana vain moikkailemassa ponia ja ratsastin samalla kesäprojektiani Aapoa, joten treenilomaa Winnien kanssa kertyi jonkin verran. Laidunlomansa aikana poni sai olla melko vähäisellä liikutuksella muutenkin, joten heinäkuun alussa aloiteltiin töihin paluuta kevyesti.


Lomansa aikana Winnie ehti kasvattaa itselleen komean pallomahan ja niskaläskin. Koulusatula todettiin ahtaan puoleiseksi, joten päivittäiseen käyttöön valittiin hieman leveämpi yleissatula, jota on normaalisti käytetty vain hypätessä ja maastoilussa karvaromaanin kanssa. Onneksi sentään on satula, joka istuu ponille myös tukevammassa kunnossa!

Sain heti kolmen päivän poniputken Winnien palattua laitumelta, kun Maiju suuntasi festareille koko viikonlopuksi. Ensimmäisenä päivänä tuuppailtiin kevyesti koulua, toisena höntsäiltiin ilman satulaa ja kolmantena hypättiin pieniä esteitä. Hommat rullasi yllättävän kivasti alusta asti, vaikka taukoa olikin kertynyt monta viikkoa! Toki tavoitteet olivat aivan eri tasolla kuin ennen laidunlomaa, mutta koulutreeneistäkin jäi hyvä mieli.




Winnie oli selkeästi vielä lomatunnelmissa, sillä se ei jaksanut välittää ollenkaan Ruisrockin kentän laidalle tuomasta telttakylästä. Telttakankaat lepattivat, musiikki soi ja torvet töötöttivät, mutta poni kyttäsi ainoastaan kentän nurkissa seisovia kakkaämpäreitä, jotka ovat olleet paikoillaan niin kauan kuin muistan. Niin Winnien tyylistä!

Sunnuntain estetreeneihin sain seuraa toisesta poniratsastajasta ja houkuttelinpa paikalle miehenkin, joten kantoavun ja puomien nostelun lisäksi saatiin vielä kuviakin. Hyvin on hevosista mitään tietämätön mieskin oppinut ratsastusta kuvaamaan, täytyy kehua!




Lomalta paluu -hypyt tehtiin melko simppelillä tehtävällä, jossa oli helpot ja pitkät lähestymiset kaikille esteille. Kentän toiseen päätyyn kasattiin kavaletit noin kolmen metrin välein jumppasarjaksi.  Estekorkeus sai jäädä maltilliseksi, sillä lomailun jäljiltä Winnien kunto oli kuitenkin hieman rapautunut.

Hypättiin lyhyehköjä radanpätkiä, joilla Winnie jaksoi suorittaa oikein kiitettävästi. Villi Winnie ei ollut, mutta oli kuitenkin sen verran innoissaan, että laukkasi patistamatta eteenpäin ja teki oikein hyviä hyppyjä sopivista paikoista. Taas kerran sain todeta, kuinka hyppääminen on helppoa, kun laukka vain on kunnossa!



Treenit jatkuvat esteillä, sillä Winnie on lähdössä koettamaan onneaan derby- kilpailuun heinäkuun loppupuolella. Tarkoituksena on, että Maiju kilpailee kouluosuuden ja itse hyppään 80 cm korkeudella derbyesteradan. Ponitiimissä elättelemme toiveita, että kouluradan jälkeen Winnie olisi sen verran väsähtänyt, että sillä voi ilman suurempaa jännitystä hypätä ponin ensimmäiset ulkopuoliset estekisat. Nähtäväksi jää, kuinka kuskin käy!


0

maanantai 16. heinäkuuta 2018

Stunttikuskina Aapo-ponin ensimmäisissä kilpailuissa

Olen käynyt kesän aikana ratsastelemassa ihastuttavaa vuonohevosruunaa Aapoa noin kerran viikossa. Kesäkuun loppupuolella vinkkasin ponin omistajalle lähettyvillä järjestettävistä koulukilpailuharjoituksista, joista Heidi innostuikin - tosin hän ei kuulemma itse kilpailisi, mutta kuskaisi mieluusti poninsa kilpailupaikalle, jos suostuisin ratsastamaan sillä sen ensimmäisissä kilpailuissa.



Kilpailut tulivat hieman turhan ripeällä aikataululla, sillä ratsastuskertoja ehti kertyä Aapon kanssa vain neljä ennen kilpailupäivää. Tilaisuus oli kuitenkin mitä parhain, joten siihen tartuttiin. Kilpailut olisivat pienet ja rennot kilpailut lähitallilla, eli tilaisuus olisi täydellinen Aapoa ajatellen. Tavoitteeksi asetettiin, että Aapo kävisi kouluradalla esittämässä edes jotain ja selviäisi siitä jännittämättä ylitsepääsemättömän paljon. Luokaksi valittiin raviohjelma, jotta tehtävät olisivat ponille mahdollisimman helppoja. Laukannostot kun ovat olleet alle vuoden varsinaisena ratsuna toimineelle Aapolle vielä hankalia.

Kilpailuihin lähdettiin melkoisella miehityksellä; mukana Aapon kisatiimissä oli ponin omistaja, omistajan mies kuljettajana, Aapon vuokraaja apukäsinä sekä Maiju hovikuvaajana. Kisapaikalle päästessämme sain jättää ponin huoltotiimin hoidettavaksi, kun lähdin maksamaan lähtömaksuja. Takaisin trailerille saapuessani ponia jo varustettiin ja sen kavioita rasvattiin. Ihan nolotti seisoskella tekemättä mitään!




Verryttely tapahtui ryhmissä kilpailukentällä, mikä oli Aapoa ajatellen super juttu. Normaalisti en oikein välitä ryhmäverryttelyistä siksi, että odotteluaika verryttelyn ja oman suorituksen välillä voi venyä pitkäksi, mutta nyt kun kyseessä oli ponin ensimmäiset kilpailut, oli mahtavaa, että Aapo pääsi rauhassa tutustumaan kilpailukenttään ennen suoritustaan. Raviohjelmassa oli kaiken lisäksi vain huimat kaksi kilpailijaa, joten verryttelyssä ei ollut ruuhkaa, eikä omaa kilpailusuoritusta tarvinnut odottaa kuin muutama minuutti.

Aapoa tosissaan jännitti melkoisesti. Se huuteli jatkuvasti tehden kaikille selväksi, missä se milläkin hetkellä liikkui. Ylimääräisiä hyppyjä tai singahduksia se ei esitellyt, mutta rentous oli sen liikkeistä pitkään hukassa. Reilu varttitunti verryttelyssä kuitenkin riitti Aapolle ja se alkoi tuntua valmiilta radalle rentouduttuaan hieman.



Aapo ylitti kaikki odotukset radalla. Jännitystä oli ilmassa, mutta poni suoritti tasaisesti kaikki vaaditut tehtävät. Hetkittäin se liikkui jopa aika kivasti rentona! Rikkeitä ei tullut, mitä nyt pientä kiemurtelua muutamassa kohdassa, kun en saanut ratsastettua ulkopohjetta riittävästi läpi. Arvostelupöytäkirja oli mieltä ylentävää luettavaa; Numerot vaihtelivat 6 ja 8 välillä ja lopullinen tulos oli 72,50%, jolla Aapo nappasi ylivoimaisesti luokan voiton. Ei ollenkaan huono kisauran aloitus!




Arvostelu oli toki löyhä, sillä suurin osa kilpailijoista oli tuntiratsastajia tallin tuntihevosilla. Oli kuitenkin kiva lukea arvostelupöytäkirjasta positiivista palautetta ja tulokset kuitenkin antoivat suuntaa siitä, mikä sujuu Aapolta helposti ja mitä täytyy vielä hioa. Tulosten julkistamisen jälkeen pohdiskelimme jo seuraavia mahdollisia kilpailuita, joissa Aapo saisi suorittaa jo helpon C:n ohjelman. Kilpailuiden toimihenkilö kuuli ohi mennessään keskustelumme ja vinkkasi, että näiden kilpailuiden helppo C -luokassa olisi peruutuspaikka vapaana, mikäli poni haluaisi samalla reissulla testata senkin.

Hetki mähkittiin asiaa ja päädyttiin tarkistamaan, millainen ohjelma nyt olisi tarjolla. Helppo C E.B. Special oli minulle ennestään vieras enkä ollut sitä koskaan aikaisemmin kilpaillut, mutta se osoittautui parhaaksi mahdolliseksi vaihtoehdoksi Aapolle; se sisälsi täysin samat tehtävät kuin raviohjelma, mutta laukkaympyröillä höystettynä. "Se ei pelaa joka pelkää" - todettiin, ja kerättiin kolehti jälki-ilmoittautumismaksua varten.




Päästiin jo lyhyen odottelun jälkeen verryttelemään ja radalle. Laukat nousi verkassa pienen hiomisen jälkeen ihan kivasti, mutta vasen laukka tuntui selkeästi vaikeammalta. Radalle lähdin sillä ajatuksella, että ratsastaisin erityisesti vasemman laukan noston super huolellisesti - oikea nousisi helposti. Kuinkas kävikään - oikeaan kierrokseen nousikin kahdesti väärä laukka. Sain lopulta kuitenkin laukan korjattua myötälaukaksi, joten aivan pohjalukemiin ei tiputtu pisteiden osalta. Vasempaan kierrokseen laukka taas nousikin täsmällisesti ja heti oikein!






Olin rataan tyytyväinen, vaikka oikean laukan esitys olikin fiasko. Kokonaisuudessaan suoritus oli kuitenkin oikein hyvä ja tasainen - erityisesti ensimmäiseksi helpon C:n radaksi! Aapo oli myös selkeästi rennompi kuin raviohjelman radalla, mikä näkyy mielestäni jo Maijun ottamissa kuvissakin; askel venyy enemmän ja poni liikkuu jäntevämmin näissä jälkimmäisen radan kuvissa! Prosentteja Aapo napsi hurjat 67,8%, jolla irtosi päivän toinen voitto! Osallistujia oli tässä luokassa jo yhdeksän, eli tällä kertaa vain yhden toisen ratsukon päihittäminen ei riittänyt.



Aapo ansaitsi kisareissullaan hurjasti kehuja ja herkkuja - väläyteltiinpä suoritusten jälkeen ajatusta ensi vuoden vuonohevosten mestaruuksistakin! Aika näyttää, miten hieno tästäkin pienestä ponista vielä tulee.




0

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Yosemiten kansallispuisto hevosen selästä koettuna

Suosittu tallikierros -sarja on viime vuosien aikana keskittynyt ulkomaanmatkailuun, koska kotimaassa riittää ratsastettavia poneja niin paljon, ettei huviajeluun ratsastuskouluissa oikein riitä aika. Siinä missä hevosharrastus on lähellä sydäntäni, vetää matkailu sille lähes vertoja. Niinpä olen pyrkinyt aina mahdollisuuksien mukaan yhdistämään näitä kahta.


Viimeisin ulkomaanmatkani suuntasi rapakon taakse USA:han Kalifornian, Nevadan, Arizonan ja Utahin osavaltioihin. Matkaa suunnitellessa korkealla toivelistalla oli päästä vaellukselle jossain vaiheessa matkaa; joko Grand Canyonilla tai Yosemiten luonnonpuistossa. Kun matka oli pääpiirteittäin suunniteltu ja aikataulutettu, päädyimme valitsemaan kahden tunnin vaelluksen Yosemitessa Big Tree's Stable -tallilla.

Tallin nettisivut: Big Tree's Stable
Tallin sijainti: Yosemiten luonnonpuisto, Kalifornia, Yhdysvallat
Vaelluksen kesto: 2 h
Vaelluksen hinta: 62 USD (=56€)
Ratsukoita vaelluksella: 10+
Ratsu: Charlie Brown


Vaellusten suhteen valinnanvaraa ei ollut erityisen paljon; Yosemiten alueella on vain kaksi vaelluksia tarjoavaa tallia, joista Big Tree's oli lähempänä majoitustamme ja vaihtoehdoista hieman edukkaampi. Valintaperusteena painoi myös vaelluksen sopivuus vähän ratsastaneille, sillä matkaseurueemme miehet tahtoivat osallistua vaellukselle siitä huolimatta, että hevosen selässä vietetyt kerrat oli kummallakin laskettavissa yhden tai kahden käden sormilla. Tällä kertaa ei siis ollut odotettavissa villiä laukkaa rantahietikolla, vaan rauhallista menoa maisemista nauttien.

Big Tree's oli kaikista vierailemistani vaelluksia tarjoavista talleista keskittynein turisteihin. Siinä missä esimerkiksi Barcelonassa tai Skotlannissa vierailemani tallit pyörittivät ratsastuskoulua paikallisille ja tarjosivat siinä sivussa vaelluksia, oli Yosemitessa tarjolla vain ja ainoastaan eri pituisia vaelluksia. Koska Yosemiten luonnonpuistossa ei ole varsinaisesti asutusta, muodostuu luonnollisestikin asiakaskunta puistossa vierailevista turisteista.


Turisteille suunnatussa palvelussa oli puolensa ja puolensa. Toiminta oli hyvin vastuullista ja turvallisuushakuista; jokainen osallistuja joutui täyttämään vastuuvapautuskaavakkeen tai vastaavan, joka oli täynnä pientä pränttiä siitä, kuinka osallistuja vakuuttaa ymmärtävänsä kaikki mahdolliset riskit, joita hevosen selkään kiipeämisessä on. Ennen ratsaille nousua ratsastajille esitettiin reilu 10 minuutin turvallisuusvideo ja kaikkien kanssa käytiin läpi hevosen hallinnan perusteet. Hevoset jaettiin jokaisen ratsastajan koon ja osaamistason mukaan.


Turvallisuudesta huolehdittiin siis niin, että ensikertalainenkin koki varmasti olonsa hyväksi vaelluksen aikana. Kokeneena ratsastajana olisin kaivannut mahdollisuutta esimerkiksi varustaa hevonen itse ja ratsastaa vaihtelevammassa maastossa. Kahden tunnin vaelluksemme kulki umpiturvallisessa ja hyvin tasaisessa maastossa, jossa hurjimpia juttuja olivat pienen puron ja sillan ylittäminen. Vaelluksen sisältö tosin oli meille jo etukäteen hyvin tiedossa, sillä sitä markkinoitiin hyvin ensikertalaisillekin sopivaksi.



Koko kahden tunnin vaellus taitettiin käynnissä lukuunottamatta itsenäisiä lyhyitä ravipyrähdyksiä, mikäli ratsumme ajautuivat turhan kauas edellä kulkevasta hevosesta. Reitti kulki Wawona Meadow Loop Trail -vaellusreittiä pitkin ja kiersi suuren niittyalueen metsän reunassa. Valtavat punapuut suojasivat mukavasti auringoltaja paikoiltellen puiden lomasta saattoi nähdä kauempana siintävät vuoret. Maisemat olivat hienot, mutta alkoivat puolen tunnin jälkeen toistaa itseään. Toki täytyy huomioida, että tässä vaiheessa matkaamme olimme jo jonkinmoisen nähtävyys- ja luontoähkyn partaalla. Kun on seisonut Grand Canyonin reunalla ja nähnyt Yosemiten hienoimmat näköalapaikat, eivät punapuut tee enää kovin kummoista vaikutusta.



Kokemuksesta viisastuneena voin todeta, että vaellus Grand Canyonilla olisi saattanut tarjota enemmän nähtävää. Itse suosin etenkin vaelluksia ulkomailla, sillä hevosen selässä pääsee usein näkemään hyvin erilaisia maisemia ja pääsee paikkoihin, joihin turistit eivät muuten ehkä pääsisi kovin helposti. Yosemitessa emme nähneet hevosen selässä erityisesti mitään uutta, vaikkakin kokemus oli rahan arvoinen. Luulen, että puolen päivän kokeneempien ratsastajien vaelluksella olisi ollut jo enemmän tarjottavaa matkaseurueemme hevosharrastajille.



0

maanantai 25. kesäkuuta 2018

Kuinka hyviä kuvia tehdään? Havaintoja kulissien takaa

Olen saanut etuoikeuden tutustua ja ystävystyä hevoskuvaaja Jaana Vuolan kanssa muutamia vuosia sitten, kun Jaana haki bloggaajaa yhteistyöhön kanssaan. Tuolloin Jaana kävi muutamia kertoja kuvaamassa Harria ja onpa myöhemmin Winniekin päässyt Jaanan kameran eteen. Viime vuonna sain mahdollisuuden päästä seuraamaan sivusta Jaanan työskentelyä, kun lähdin avuksi kuvauskeikalle Yyteriin. Postaus tuosta reissusta on noussut yhdeksi blogin suosituimmista teksteistä, sen voi käydä lukaisemassa täältä.


Muutama viikko sitten Jaana kysäisi, josko lähtisin taas apukäsiksi kuvauskeikalle. Tällä kertaa kuvattavia hevosia olisi neljä ja mukana kulkisi Jaanan valokuvaajaystävä Magdalena Stockschläder Saksasta. En tietenkään voinut kieltäytyä tarjouksesta!

Erityisesti Magdalenaa ajatellen Jaana oli järjestänyt kuvattavaksi erilaisia, Suomeen ja Suomen hevoskulttuuriin liittyen mielenkiintoisia hevosia. Ensimmäisenä vuorossa oli yksi Suomen harvoista percheronhevosista, valtavan kokoinen, mutta lempeä tamma Rosi, jota kuvattiin sen oman tallin ympäristössä. Tämän ensimmäisen pysähdyksen jälkeen vuorossa oli Yyterin eläinuimarannalla suomenhevostamma, lämminverinen ravihevonen sekä vähintäänkin Suomen mittakaavassa tunnettu irlannincob ori The Blue Boss.


Kuvaustilanteissa toimin viestinviejänä kuvaajien ja hevosten käsittelijöiden välillä, toimin tulkkina,  huolehdin mukana kulkevista tavaroista, asettelin hevosia toivottuihin asentoihin kuvia varten ja parhaani mukaan yritin saada hevosten huomion kiinnitettyä kuvaajien suuntaan. Ensimmäisen hevosen kohdalla en ehtinyt kaivaa omaa kameraani esille ollenkaan! Yyterissä ehdin jo hetkittäin tarttua kameraan avustushommien lomassa.

Tällä kuvausreissulla minulle valkeni erityisesti se, kuinka paljon itse taustatyö ja suunnittelu vaikuttaa kuvien lopputulokseen - loppujen lopuksi kameran tekniset asetukset ja kuvankäsittely on melko pieni osa kuvaamista! Toki kuvankäsittelyllä voidaan tehdä ihmeitä, mutta kaltaistani harrastelijakuvaajaa lohduttaa hyvin paljon se, että näyttäviä kuvia voi saada aikaiseksi myös ilman photoshopia ja tuntien kuvankäsittelyä, kunhan tietyt palikat kuvassa ovat kohdillaan.



Mallit oli valittu kuviin huolella. Hevoset olivat näyttäviä, hyväkäytöksisiä ja puhtaita. Valkoiset hevoset olivat oikeasti valkoisia ja kiiltäviä, eivätkä ruskean läikikkäitä. Oma osaamiseni likatahrojen poistamiseen kuvasta on ainakin riittämätön, joten hyvän kuvan saamista edesauttaa se, että malli on oikeasti puhdas. Hevosilla oli päässä naruriimut, jotka on amatöörinkin melko helppo poistaa kuvasta toisin kuin vaikkapa suitset.

Kuvauspaikat oli valittu etukäteen ja hevosia oltiin valmiita kuljettamaan kuvauspaikoille. Kuvien taustalla ei näkynyt häiritseviä katulamppuja tai ohikulkijoita, jotka olisivat taas työläitä poistaa kuvista jälkikäteen. Varmasti jokaisen tallin lähiympäristöstä löytyy sopivia paikkoja valokuvaamiseen, mutta harvoin hevosia pääsee kuvaamaan rannalla, saatikka vedessä. Eksoottisempi kuvausympäristö tuo aina oman lisänsä kuvan tunnelmaan.


Valo tuo omat haasteensa, mutta myös mahdollisuutensa kuviin. Suora auringonpaiste polttaa valkoisen hevosen kuvissa puhki, minkä vuoksi esimerkiksi kimoa percherontammaa päädyttiin kuvaamaan varjossa pellon reunassa sekä metsässä. Valonsäteet puiden lomasta sen sijaan toivat uusia mahdollisuuksia metsässä kuvaamiseen.
Rannalla aurinko määritti kuvaussuunnan, koska kuviin ei haluta kovia varjoja. Päivän viimeisenä kuvattava Boss saapui Yyteriin seitsemän jälkeen illalla, jolloin valo oli jo paljon pehmeämpi kuin keskipäivällä. Viimeisiä, vedessä otettavia kuvia jäätiin odottamaan yli ilta yhdeksän, jotta aurinko ehtisi vielä hieman laskea.


Täydelliset olosuhteet kuville saattavat vallita vain muutaman minuutin ajan vuorokaudessa ja Suomessa ne muutamat minuutit ajoittuvat usein joko auringonlaskuun tai aamuyölle auringon nousuun. Jaana ja Magdalena olivatkin edellisenä yönä heränneet jo kahdelta kuvatakseen hevosia sumuisessa auringonnousussa. Joskus täydellinen kuva ei vaadikkaan huippuhyvää kuvauskalustoa ja tunteja kuvankäsittelyä, vaan oikean ajan ja paikan.

Itse tulin kuvanneeksi reissulla muutamat kuvat, joihin olin harrastelijana erittäin tyytyväinen. Ammattikuvaajien esimerkkiä seuraten ja Jaanalta viime kerralla saamieni kuvankäsittelyvinkkien avulla kuvista tuli aika kivoja! Kuvauksesta ja kuvankäsittelystä kiinnostuneille Jaana onkin järjestänyt workshop -päiviä, joita voin Janaan tuntien ehdottomasti suositella!

9

Suositut tekstit

Kuukauden luetuimmat