torstai 25. elokuuta 2016

Lainahaflinger on kelpo haflinger

Poniratsastaja on ollut taas vauhdissa ja ratsastanut ahkerasti eri poneja. Jokin aika sitten esittelin blogissa Veikan, Aksu-haflingerin seuraajan ja pikkuveljen. Veikkaa ehdin käydä testailemassa toistamiseenkin ennen kuin sainkin jo toimia sen sijaisäitinä muutaman päivän ajan.

Veikka on varsin mukava lisä haflingerkokoelmaani. Aksu ja Winnie olivat kovin erilaiset ratsastaa, vaikkakin esteillä hyppy oli jokseenkin samankaltainen. Veikka sen sijaan ei toisaalta muistuta kumpaakaan, mutta toisaalta taas kumpaakin kuitenkin vähäsen. Kolme kovin erilaista haffia, mutta kaikki omalla tavallaan aivan ihania ratsastaa. Tällä otannalla voimme todeta haflingerin oikein päteväksi poniroduksi!


Toisella testikerralla poniratsastajan itsetunto koki kolauksen, kun poni ei toiminutkaan ihan niin kivasti kuin ensimmäisellä kerralla. Itsetunnon rippeet tuli kerättyä kasaan jälkeenpäin muistuttelemalla itselle, että ensimmäisellä kerralla poni oli jo verrytelty kun kiipesin sen selkään. Enemmän töitä ja hikeä, mutta ihan kelpo askeleita lopulta kuitenkin! 



Onni on lapsen omistama poni (totesi kerran ponin omistajan äiti) - häpeilemättä saa ratsastaa vaaleanpunaisissa varusteista ja syyttää niistä lasta, vaikka varusteet todellisuudessa miellyttävät omaa silmää aivan vietävästi. Ei tarvitse myöntää, että tykkää!

Veikka syttyy ja lämpenee tasaisen työskentelyyn hitaasti ja kaipaa jumppaa ja verryttelyä pidemmän kaavan mukaan. Pitkään olo on kuin tuntiratsastajalla joka puksuttaa pitkin ohjin menemään kangen tapaan notkella hevosella, mutta lopulta yhden kierroksen aikana se jokin napsahdus vain tapahtuu ja poni muuttuu kuin aivan toiseksi. Tuohon moodiin kun päästään, niin on hymy herkässä! Yhtäkkiä takajalkoja saakin ratsastaa enemmän alle ja liikkeeseen tulee lennokkuutta. Ohjastuntuma kevenee samalla kun hevonen vakautuu edestä.

Ratsailla 15 min

Ratsailla 25 min

Ratsailla 30 min

Kun ollaan päästy oikeaan työnteon fiilikseen, ei millään malttaisi lopettaa. Temputkin alkaa onnistua kun takaosa on mukana töissä ja poni väläyttelee hyviä pätkiä niin vastalaukkaa, sulkutaivutusta kuin keskiraviakin. Pätevä ja kovin kiehtova ruuna!

Tällaisten onnistumisen fiilisten jälkeen sitä miettii mihin tuostakin ponista vielä on! Veikka on ehdottomasti niitä hevosia, jotka palkitsevat hyvin tehdystä työstä. Kun hommat alkaa sujua, voi olla varma, että on tehnyt jotain oikein!









Päivän lempparikuva! Ensimmäisistä kuvista iso kiitos Ilonalle ja jälkimmäinen ponihovikuvaajalle Maijulle!
Read More »

perjantai 19. elokuuta 2016

Kolmen radan ja kahden ponin kisapäivä

Viikko sitten naapuritallissa oli 2 -tason estekisat, joissa oli onnekseni myös 1-tason luokkina 70 ja 80 cm, joten pääsin osallistumaan ihan kahden ponin voimin. Aluelupaa kun en tälle vuodelle maksanut, kun en oikein missään vaiheessa vuotta voinut olla varma, että tulisin tuolla tasolla kilpailemaan. Lisäksi olisi pitänyt maksaa myös hevosen lupamaksut, joten tämä vuosi on kierrelty 1-tason kisoja. Tarjonta on kuitenkin ollut varsin kiitettävää, joten enpä ole paljosta jäänyt paitsi!


Nämä taisivat olla ihan ensimmäiset kisat, joissa kilpailen kahdella eri hevosella. Hyppäsin Winniellä 70 ja 80 cm luokat ja MiniWinniellä 80 luokan. Hommaa helpotti se, että molemmat ponit tosiaan asuvat kisapaikan naapurissa ja oman tallin pihassa on käytettävissä kävelytyskone, jonne voi hylätä odottelevan ponin verryttelemään lihaksiaan valmiiksi. Koska 1-tason luokkana ei ollut mahdollisuutta hypätä 90 cm rataa, päädyin MiniWinnien kohdalla vain yhden radan ratsastamiseen. Ulkopuolisiin kisoihin on tuntunut turhauttavalta lähteä vain yhden radan takia ja itse olen myös kaivannut "helpompaa rataa" 90 radan alle, mutta nyt oli mainio tilaisuus hypätä vain tuo 80 rata, mikä toimi ponin kohdalla erittäin hyvin!



Ensimmäisenä oli vuorossa päivän jännitysnäytelmä, 70 cm rata Winnien kanssa. Aikaisemmista kokemuksista viisastuneena en lähtenyt kilpailuverryttelyyn kerjäämään verta nenästäni, vaan poni sai aamulla ravailla ja laukkailla kotikentällä ja tyytyä vain kävelemään kilpailupaikan odottelualueella. Näin säästettiin muut kilpailijat ylimääräiseltä draamalta ja vapaana juoksevalta villiponilta...

Rata oli vähällä tyssätä lyhyeen, kun Winnie koki liputtajan ohittamisen täysin mahdottomaksi tehtäväksi. Laukka pyöri jo reippaasti ja imu oli kohti estettä, kunnes poni pysähtyi äkisti noin puolen metrin päähän lähtölinjasta. Lippu ei heilahtanut, joten uutta yritystä kehiin! Olisinkohan joutunut ottamaan kaksi vai kolme uutta lähestymisyritystä lähtölinjalle ennen kuin sain ponin siitä käynnissä yli. Kunhan vihdoin päästiin aloittamaan suoritus ja liputtaja pääsi heiluttamaan lippuaan, päästiin ensimmäiselle esteelle ihan laukassa. Loppurata soljuikin mallikkaasti eteenpäin ilman suurempia kommelluksia ja tuloksena puhdas rata! Ruusukekin tuloksesta napsahti, sillä arvosteluna oli armollinen A0.0. Jälkeenpäin kyllä nauratti tuo hölmö poni.. Monikohan hevonen on kieltänyt lähtölinjalle, mutta hypännyt mukisematta kaikki radan esteet? Maalilinjasta sentään päästiin kyselemättä yli.

Kräääääh, liputtaja! Ei tästä voi mennä!






Nyt saa tuulettaa, nyt saa tuulettaa! 

Seuraavana vuorossa oli Pikkuponi. MiniWinnie sai kevyehkön verryttelyn; alkukävelyiden jälkeen vartin verran ravia ja laukkaa ja muutama verryttelyhyppy molempiin suuntiin. Poni teki hyviä hyppyjä ja tuntui selkään juuri sopivan reippaalta.

Rata oli yksi parhaistamme tähän saakka. Fiilis oli rento ja sujuva alusta loppuun; helppoja hyppyjä, sujuvia teitä, hyvin etenevää laukkaa ja hyvin esteille sopivat askeleet. Nyt harmitti ettei rata tullut videolle! Maiju kuvasi ansiokkaasti kuvia, mutta videoimaan en ollut orjuuttanut ketään. Suunnitelmissa oli ottaa uusi kypäräkamera käyttöön ja taltioida sillä radat, mutta olin himpun verran liian luottavainen omiin elektroniikkataitoihini ja niinsanotusti pissin homman kahdesti.

Ensimmäiselle Winnien radalle en uskaltanut kameraa ottaa, sillä olin melko vakuuttunut siitä, että suurella todennäköisyydellä  maistelisin kilpailukentän hiekkaa ja siinä samassa rikkoisin kamerankin. Pikkuponin kanssa radalle lähtiessäni painoin vääriä nappuloita enkä onnistunut tallentamaan yhtikäs mitään. Kolmannella radalla taas jo jännitin sen verran, että unohdin painella yhtään mitään nappuloita. Noh, uutta yritystä seuraavissa kisoissa!

Vaikkei kypäräkamera mitään taltioinutkaan, hyppäsi MiniWinnie silti puhtaan radan ja ansaitsi taas kerran yhden ruusukkeen lisää kokoelmiinsa.







Hengähdystauoksi laskettavan MiniWinnien stressittömän radan jälkeen oli aika kiivetä uudestaan Winnien selkään. Koska ratojen väliin ei jäänyt kovin pitkää aikaa, päädyttiin välttämään taas verryttelykenttää ja vain kävelyttämään tammaa ennen radalle pääsyä. Edellisen ratsukon suorittaessa rataa ehdin taas painella kilpakenttää ympäri ravissa ja laukassa ennen omaa suoritusvuoroa.

Toisella radalla päästiin jo lähtölinjastakin yli, vaikka vähäsen vielä jännitti. Varmistellen tultiin ravissa sisälle lähtölinjalta ja ampaistiin laukkaan vasta sen jälkeen. Yllättäen poni kävikin tällä jälkimmäisellä radalla kuumempana kuin edellisellä. Ensimmäisen esteen jälkeen lähdettiin eteenpäin kuin tykin suusta, eikä pitkätukkainen haflinger meinannut millään ehtiä kääntymään kakkosesteelle. Kiemuran kautta kuitenkin suoristettiin ja tsempattiin okserista yli. Vauhdilla paineltiin loppurata läpi, mutta hyvällä fiiliksellä kuitenkin. Kutoseste tuli alas kannattimiltaan kun kiireessä ei niin ehtinyt takajalkoja nostella, mutta eipä tuo jäänyt harmittamaan. Hyvä rata kuitenkin ja tärkeää treeniä tuolle viirupäälle!




Read More »

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Jokainen pieni intiaani tarvitsee ystävän


Heinäkuun alkupuolella Maiju värväsi meidät Harrin kanssa kuvausprojektiin, josta syntyikin ehdottomasti yhdet menneen kesän lempparikuvista. Muutama Maijun otos jäi tuolloin julkaisematta samoin kuin kuvausten päätteeksi napatut kuvat kentällä leikkivistä ystävyksistä.




Minä olen niin hurjan onnellinen Harrin puolesta siitä, että tuo ruuna on vielä vanhuuden päivillään löytänyt oikean tosiystävän Winniestä. Se jos mikä on hevosen elämää, kun saa nyhtää ruohoa kylki kyljessä, rapsutella vähäsen ja pyrähtää välillä kilpaa laukalle. Ei mitään tällaista koe tarhanaapurin kanssa pienissä tarhoissa.

Vaikka Winnien ja Harrin yhteinen laidunloma meni menojaan, ovat nuo kaksi niinkin erilaista kaverusta edelleen selkeästi ystäviä. Kohdatessa tuupataan pehmoisesti turvalla, hörähdellään tarhasta toisen kulkiessa ohi. Aivan kuin näillä kahdella olisi isossa tallissa yhteinen salaisuus.








Hevosten nauttiessa toistensa ystävyydestä saavat siitä osansa myös niiden omat ihmiset. Winnien myötä myös minä olen saanut uuden ystävän Maijusta. Jonkun joka jakaa kanssani ihastuksen luonteikkaaseen blondiponiin ja kauniisiin valokuviin ja joka innostuu kyseenalaistamatta hölmöistä ideoista. Milloin pelataan hevosjalkapalloa, milloin rämmitään hevosten kanssa suossa ja milloin taas onnistutaan karkuuttamaan kaksi hevosta kerralla.

Kyllä minua on onni potkaissut kun aikoinaan tuohon poniin tutustuin! (Toisinaan se onnen potku on tuntunut ihan luissa ja ytimissä saakka...)

Onhan se nyt liian haastavaa saada kaksi ihmistä ja kaksi hevosta kuvaan ennen ajastimen loppua ja saada vielä kameran tarkennuskin kohdilleen...

Read More »

Kuukauden luetuimmat

Suositut tekstit