Niin huonosti että hävettää

Oman tallin koulukisat piti olla meille helppo juttu. Tuttu ja turvallinen paikka, jossa ei tarvitse hevosen eikä kuskinkaan jännittää ja helppo mahdollisuus tehdä siisti ja rento rata. Päästäisiin vihdoin taas hyviin tuloksiin ja parantamaan fiilistä kilpailemisesta. Eipä kuitenkaan mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Verryttely oli oman tallimme maneesissa ja Harri toimikin oikein kivasti. Se oli aktiivinen, rento ja hyvin avuilla. Tuntui, että tällä kertaa kisat menee oikeasti kivasti. Kaikki kuitenkin muuttui, kun siirryttiin kentälle. Harri oli aivan tolaltaan, kun tuttu kotikenttä olikin kaikkea muuta kuin tuttu ja turvallinen. Kouluaitojen reunoilla liehui koristeina ruusukkeita, kentän vieressä lastattiin hevosia, kentän toisella laidalla seisoi kuvaajia ja päädyssä päristeli ralliautoja. Kun oli meidän vuoro siirtyä kouluradalle, sain käyttää lähes koko odotteluajan kävellen pitkin ohjin ja antaen Harrin haistella pelottavia ruusukkeita ja nurkkia. Rohkaisin Hartsaa taputtelemalla ja kehumalla kovasti ja sainkin hevosen vähäsen rentoutumaan, mutta verryttelyn rentous oli tiessään.

Radalla Harri kipitti. Se oli epätasainen ja kuikuili ympäriinsä sekä oikoi. Tunsin, kuinka sen silmät pyörivät päässä ja korvien välissä raksutti. Hevonen oli jännittynyt ja reagoi apuihini heikosti. Liike ei kulkenut hevosen selän läpi, vaan töksähteli, jolloin kyydissäkin oli vaikea istua kauniisti. Hevonen ei ollut avuilla.

Mitään varsinaisia rikkeitä ei tehty, onnistuimme suorittamaan kaiken vaaditun. Pisteitä kuitenkin tippui roimasti joka ikisestä kohdasta, koska Harri ei ollut rento eikä tahdikas, vaan kipitti jännittyneenä. Prosentteja saatiin vain vajaa 57, mikä on huonoin tuloksemme tähän mennessä. Eniten olin pettynyt omaan ratsastukseeni. On niin käsittämätöntä, että treeneissä voidaan helposti tehdä vaativan B:n asioita, mutta silti kisoissa suoriudumme ala-arvoisesti helppo B luokassa.

Mieltä lämmitti kuitenkin kutsu palkintojenjakoon; saatiin Harrin kanssa kannustuspalkinto esimerkillisestä ratsastuksesta. Ilmeisesti meidät haluttiin huomioida, koska annoin Harrin tutustua rauhassa jännittävään kisapaikkaan paineistamatta sitä. Muuta esimerkillistä kun en omasta suorituksestani keksinyt. Toki Harri myös näytti esimerkillisen suloiselta etenkin uudessa sinisessä korvahupussaan. ;)

Helpon A:n rata ei sujunut sen kummisemmin. Olin helpon B:n viimeinen lähtijä ja helpon A:n ensimmäinen lähtijä. Starttieni välissä oli aikaa 20 minuuttia, josta 15 minuuttia kului palkintojenjaossa ja suitsia vaihtaessa. Eipä tullut siis kovin kummoisesti verryteltyä.. Kun pilli soi, oli meillä pakka vielä aivan levällään. Harri ei ollut rento, ei letkeä, ei rehellisesti avuilla, ei erityisen ryhdikäs. Se ei ollut mitään, mitä helpossa A:ssa hevoselta vaaditaan ja sehän oli tottakai ratsastajan vika. Yritin parhaani, mutta yritykseksi koko touhu jäikin. Eniten harmitti laukanvaihdot; vastalaukkoja ja vaihtoja käynnin kautta oltiin treenattu aivan hirmuisesti ja oltiin saatu ne myös onnistumaan varsin mallikkaasti. Nyt en kuitenkaan saanut Harria kuulolle, vaan vastalaukoissa se pääsi painamaan kuolaimelle ja vaihtamaan laukat omatoimisesti askeleessa jo kulmissa. Kolmikaarisella saatiin sentään vaihdot käynnin kautta tehtyä, mutta kaunista katseltavaa sekään ei ollut. Lopputervehdykseen tultaessa olo oli jo melko epätoivoinen. Mikään, mikä edellisen päivän treeneissä onnistui, ei onnistunut radalla.

Vähitellen alkaa itseluottamus mennä, kun alkukaudesta käytiin nappailemassa ruusukkeita kilpailuista, mutta nyt tuntuu kaikki menevän aivan penkin alle. Turhauttavinta on se, että treeneissä sujuu niin kivasti. Harri on ryhdikäs, avuilla ja liikkuu läpi selän. Kilpailuissa se on viimeaikoina ollut aivan kaikkea muuta. Minun pitäisi vain saada tuo hevonen rentoutumaan, jotta päästäisiin taas siihen hyvään kisafiilikseen. Ei kai auta muu kuin laskea leuka rintaan ja astella rohkeasti kohti uusia pettymyksiä!