Finally comes the time to say good bye.

Blogin puolella on ollut hiljaista. Olen ollut vähän hukassa ja tarvinnut aikaa itselleni, asioiden käsittelemiseen ja ymmärtämiseen.

Kaikki loppuu aikanaan, hyvässä tai pahassa. Silloin on vain katsottava ajassa taakse, oltava iloinen siitä mitä on saanut kokea ja oppia. Seuraavaksi täytyykin katsoa eteenpäin, sinne missä valo pilkistää tunnelin päässä. Paikoilleen ei saa jäädä; mitä pidempään on paikoillaan, sitä vaikeampi on päästä taas liikkeelle. Tällä hetkellä eteenpäin katsominen tuntuu mahdottomalta, taaksepäin katsominen herättää vain halun palata ajassa taakseppäin ja sitten pysäyttää ajan sinne.

Itsekäs ei kuitenkaan saa olla, siitä ei hyödy ketään. Omaa oloa helpottaa, jos pystyy olemaan iloinen muiden puolesta. Asioilla kun on aina kaksi puolta.

Winnie on käytännössä myyty. Sitä tullaan katsomaan ja kokeilemaan parin viikon päästä trailerin kera. Mikäli poni on sitä mitä olen luvannutkin ja se menee eläinlääkärin tarkastuksesta läpi, se lähtee heti uuden omistajansa mukaan. Ei kamalan kauas Suomen mittapuulla, mutta minusta katsottuna kauas, liian kauas.

Lohduttavaa on se, että uusi koti vaikuttaa rakkaalle ponille parhaalta mahdolliselta. Voin olla varma, että se tulee olemaan onnellinen ja tyytyväinen kodissa, jossa se saa ilostuttaa muita ja olla ihastuttava elämänkumppani omien päiviensä loppuun saakka.

Mitä minuun tulee, olen tehnyt vain itselleni lupauksen. En anna itseni ihastua ja kiintyä enää yhteenkään hevoseen. Luopuminen vasten tahtoaan sattuu liikaa.