Kaikki paha tapahtuu aina yhtäkkiä ja varoittamatta

Winnie kaatui tänään päälleni. Koska onni oli myötä, ollaan molemmat suurin piirtein kunnossa.

Pikkuveli pitäisi hakea koulusta yhdeltätoista. Kello on vähän yli yhdeksän ja koira on jo lenkitetty, joten ehtisin sittenkin käydä ratsastamassa Winnien ennen kuin haen veljen. Eilen hypättiin, joten tänään olisi rennomman liikutuksen vuoro. Ei olla käyty vähään aikaan maastossa, lähdetäänkin sinne kun viimeksikin sujui niin kivasti ja Winnie kulki rauhallisesti.

Me vain kävellään, en ehkä jaksa vaihtaa kenkiä. Noh, laitan kuitenkin ratsastuskengät jos vaikka innostutaankin laukkaamaan. Enpähän jää jalustimeen roikkumaan jos poni päättää pukittaa mut alas. Winnie tuskin tarvitsee suojia jalkoihinsa, onhan ne väärän värisetkin. No, ei meitä kyllä kukaan metsissä näe, eikä suojia pue kauan. Laitetaan nyt kuitenkin varmuuden varalta.

Vaellellaan metsikössä puolisen tuntia ja tullaan polulta laukkasuoran päähän. Tästä olin suunnitellut kääntyväni kotiin päin hiekkatietä pitkin. Kello on kuitenkin vasta kymmenen, veli pitää hakea vasta tunnin päästä. Kierretään vähän pidempi lenkki!

Pujahdetaan toiseen metsikköön kuten monta kertaa aikaisemminkin. Winnie saa kulkea pidemmällä ohjalla ja valita itse jalansijansa. Toisinaan valitsen ponin puolesta ja ohjaan sen kahdelta polulta helpommalle ja tasaisemmalle. Luulen tehneeni taas oikean valinnan polun suhteen, kunnes ponin jalat katoavat alta. Kuiva sammal olikin irtonaista ja sen alla oli kalliota. Seuraavassa hetkessä makaan maassa ja poni makaa jalkani päällä.

Winnie nousee nopeasti ylös, se on selvästi hölmistynyt. Se hakee jalansijaa ja vaihtelee painoaan puolelta toiselle. Oikeaan etuseen taisi sattua. Nousen itse ylös ja hysteerisenä alan tutkia ponia, joka on kuitenkin ihan rauhallinen. Haavoja ei ole, jalka on päälisin puolin ehjän näköinen. Yritän soittaa hevosen omistajalle, en saa häntä kiinni. Soitan tallityöntekijälle, joka onneksi vastaa, vaikkei olekkaan töissä. Helpotuksen tunne vyöryää ylitseni, en olekkaan metsässä enää yksin hevosen kanssa. Soperran itkuisena mitä on tapahtunut, minulta kysytään olenko itse kunnossa. Aivan sama, kyllä kai. Ponin takia minä soitin..

Winnie kävelee normaalin oloisesti ja pidemmän ohjan saadessaan haukkailee rauhassa ruohoa tienpientareilta. Uskallan taluttaa ponin takaisin tallille. Puolessa välissä matkaa toinen tallityöntekijä tulee pyörällä meitä vastaan, ensimmäinen oli soittanut tälle ja kertonut tilanteen. Vasta tässä vaiheessa omaan jalkaan alkaa vähän koskea, keho antaa siihen luvan. Tallille päästyä winnien jalka kylmätään ja se pääsee tarhailemaan, tallityöntekijät huolehtisivat siitä loppupäivän. Poni ei näytä ontuvan ainakaan selvästi.


Minä pelkäsin, todella paljon. Hetkessä, jona näin hevosen makaavan päälläni, näin jo mielessäni, kuinka tamma ei pääsekkään ylös, sen jalat eivät kanna. Pitää soittaa eläinlääkäri, joka tulee nukuttamaan hevosen ikiuneen, koska hevosta ei saada siirrettyä mitenkään keskeltä metsää. Hevonen nousi kuitenkin ylös, mutta sen jalkaan sattui. Se oli minun vika, mitä jos jalka onkin pahasti vahingoittunut eikä tule kuntoon? En tahdo olla enää ikinä vastaavassa tilanteessa.