Pink is for ponies

Kiitos kaikille ystäville ja myös teille blogin lukijoille tsemppaavista kommenteista, olen saanut niitä hirveät määrät!

Olen sulatellut Winnien mahdollista lähtöä nyt jonkin aikaa ja olen oppinut tarkastelemaan asiaa laajemmin. Jokseenkin olen hyväksynyt ponin lähdön. Alunperinkin Winnien piti lähteä jo yli vuosi sitten. Poni ei soveltunut ratsastuskouluun, joten se laitettiin myyntiin. Sattumien kautta poni olikin poissa vain 4 kuukautta, jonka jälkeen sain pitää sitä yli puoli vuotta kuin omaani. Olen saanut mielettömän mahdollisuuden kokea ja oppia asioita, joita en olisi muuten päässyt kokemaan. Olen saanut muodostaa läheisen suhteen hienoon eläimeen, jonka kanssa olen päässyt kehittymään niin ratsastajana kuin ihmisenäkin.

Winnie on ollut minulle eräänlainen projekti. Syksyllä 2011 se ei kunnioittanut ihmistä, vaan jyräsi enemmän tai vähemmän tarkoituksella yli, hyppi pystyyn, pukitteli ja jopa haastoi käsittelijäänsä. Poni ei luultavimmin ollut ikinä ylittänyt edes puomia. Tähän päivään mennessä poni on oppinut todella paljon. Puolentoistavuoden aktiivisen maastakäsintyöskentelyn tuloksena se on oppinut kunnioittamaan ihmistä, lukemaan ihmisen viestejä ja vastaamaan niihin halutulla tavalla. Tamma on rauhoittunut koko olemukseltaan ja kehittynyt myös ratsuna. Esteillä se on kehittynyt huimaa vauhtia puomityöskentelystä 70-80 cm ratoihin ja korkeimmillaan 95 cm yksittäisiin esteisiin. Poni on kilpaillut elämänsä ensimmäisiä kilpailuita niin esteillä kuin koulussakin.

Ei tässä tilanteessa voi olla kuin ylpeä niin itsestään kuin ponistakin. Olen saanut kuulla monilta ystäviltä, kuinka hienoa työtä olen hevosen kanssa tehnyt. Monia asioita olen oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta kyllä kehitystä on tapahtunut. Olen oppinut korvaamattoman arvokasta tietoa nuorista, hankalista ja jopa käytösongelmaisista hevosista. Olen ylipäätään oppinut lukemaan hevosta ja sen käytöstä ja sen kautta ymmärtänyt, kuinka käytöstä voi korjata hevosystävällisellä tavalla.

Tottakai tuntuu kamalalta luopua. Tuntuu, että sydän ihan pakahtuu ajatellessa päivää, jona tuo rakas tamma ei olekkaan tallilla vastassa hörisemässä. Silloin kuitenkin tiedän, että se on hyvissä käsissä, koska olen onnistunut. Muutama kuukausi sitten ponin kohtalonahan oli päätyä teuraaksi. Tärkeintä on, että poni saa olla elossa. Kuten joku aikaisempaan postaukseen kommentoikin, suurinta rakkautta on luopuminen.

Ponia tullaan koeratsastamaan jo tällä viikolla. Tosissani toivon, että kaikki sujuu hyvin ja Winnie pääsee tuon ostajaehdokkaan matkaan. Koti vaikuttaa Winnielle todellakin parhaalta mahdolliselta, en olisi voinut toivoa parempaa.

Mikäli tamma nyt lähtee, pidän itse varmaan hetken ratsastustaukoa. Minulle on itseasiassa tarjottu jo kaiketi neljää hevosta/ponia ratsastettavaksi, joten harrastusta pääsen jatkamaan varmasti heti kun vain olen itse siihen valmis. Noh, aika näyttää.

Kuvista kiitos jälleen pikkuserkulle Jennille!