Monipuolisuus kunniaan - töitä keholle ja aivoille

Wilman kuluneen viikon ohjelma on ollut oppikirjamaisen monipuolinen. Poni on liikkunut niin maastakäsin kuin ratsainkin, treenannut kentällä ja tuulettunut maastossa sekä säilyttänyt tasapainon raskaiden treenipäivien ja kevyempien palauttavien päivien välillä.

Wilma on sellainen poni, joka ei kaipaa vapaapäiviä, vaan aktiivista ja monipuolista tekemistä. Tuntuu, että sen lihakset kyllä väsyvät, mutta mieli ei. Niinpä olen yrittänyt tarjota poniystävälleni mielekästä ja monipuolista tekemistä, enkä ole kantanut huolta vapaapäivien puutteesta. Wilma kuitenkin viettää kanssani aikaa vain puolesta tunnista muutamaan tuntiin vuorokaudessa ja muun ajan se saa olla aivan rauhassa. Niin kauan kuin poni tulee tarhassa vastaan eikä lähde karkuun, oletan, ettei se ole saanut tarpeekseen naamastani.

Kuten tälläkin viikolla, Wilma tekee yleensä parina - kolmena päivänä viikossa raskaampaa ruumiillista työtä treenaten puomeilla, esteillä tai koulukiemuroiden parissa ja muina päivinä se liikkuu huomattavasti kevyemmin.

Tämän viikon puomi- ja estetreeni tehtiin itsenäisesti jumppasarjalla. Ajatuksena oli tehdä helppo hyvänmielen jumppa simppelillä tehtävällä, jolla ei varsinaisesti voi epäonnistua. Wilma suorittikin tehtävää tasaisen varmasti ja sai viimeisillä kierroksilla metrisenkin esteen ylittämisen tuntumaan helpolta! 

Sarjalla minun on helppo siedättää itseäni ratatempoiseen laukkaan - minä kun mielelläni pidän ponin hypätessä liian lyhyenä ja kontrollissa lähestulkoon kuin kouluradalla. Sarjalla riittää, kun ratsastaa hevosen keskelle ensimmäistä kavalettia ja katsoo kaukaisuuteen viimeisen esteen taakse, niin hevonen suorittaa esteet kuskin vain pidellessä harjasta kiinni. 

Estetreenien lisäksi viikko-ohjelmaan sisältyi viikoittainen kouluvalmennus ja pidempi maastolenkki.  Fyysisesti raskaiden päivien vastapainona tehtiin hommia kaulanarulla ja maastakäsin.

Varusteeton ratsastus on pikkutytöstä asti kiehtonut minua. Ei siksi, että kokisin varusteet epäoikeudenmukaisina hevoselle, vaan ajatuksesta niin sujuvasta yhteistyöstä ja luottamuksesta, että 500 -kiloisen saaliseläimen saa vastaamaan pyyntöihin myös ilman "hallintalaitteita". 

Wilman tarjoillessa minulle elämäni pukkiralleja vielä viime keväänä, luovuin haaveistani saada oma poni toimimaan ikinä pelkällä kaulanarulla. Ajan kuluessa Wilma kuitenkin rauhoittui huomattavasti ja käytännössä lopetti pukittelun. Opimme tuntemaan toisemme paremmin ja siinä samassa luottamaan toisiimme. Enää ei tunnu siltä, kuin kiipeäisin villin lohikäärmeen selkään toivoen jääväni ratsastuksesta henkiin.

Syksyllä aloitimme satunnaiset ratsastukset kaulanarulla pitäen kuitenkin suitset päässä. Kevääseen mennessä Wilma oli sisäistänyt aika kivasti kääntävät ja pidättävät avut ja uskalsin jättää ensimmäisiä kertoja suitset jo pois.

Kunnon harppauksen kaulanarulla ratsastuksessa otimme, kun voitin Instagram -arvonnasta käsityönä Suomessa valmistetut kaulasuitset; kaulanarun ohjilla. Ohjat kädessä saan ylläpidettyä monin verroin paremmin hyvän istunnan ja ryhdin, jolloin pääsen myös vaikuttamaan painoavuilla pelkän kaulanarussa roikkumisen sijaan. 

Saatuani itse lisää varmuutta kaulanarulla ratsastamiseen myös Wilma on ollut paljon rennompi. Edelleen sen ilmeistä näkee, että sen aivoissa raksuttaa kovasti, mutta jännittyneisyys on vähentynyt huomattavasti. 

Käynnissä ja ravissa Wilma toimi jo niin kivasti, että uskalsin ensimmäistä kertaa kokeilla laukkaakin pelkällä kaulanarulla, vaikka pitkään ajattelin, että pääsisimme laukkaamaan hyvillä mielillä aikaisintaan loppukesästä. Poni olisi voinut villiintyä päästessään laukkaamaan ilman suitsia, mutta haasteeksi muodostuikin saada laukka nousemaan.

Puolipidäte ennen laukannostoa pelkällä istunnalla vaati kuskilta paljon keskittyistä, mutta onnistui lopulta. Wilma yllätti leppoisalla laukalla, jossa se jopa hakeutui pyöreään muotoon! 

Kaulanarutreenit käyvät Wilmalle kevyestä jumpasta ja aivotyöstä. Se joutuu selkeästi keskittymään paljon enemmän ja miettimään, mitä siltä toivotaan. Sen asenne uuden opetteluun on ollut ihanan positiivinen - se on selkeästi motivoitunut yrittämään ja haluaa ymmärtää, mitä siltä pyydän.

Aivotyötä ja uuden opettelua olemme harrastaneet myös maastakäsin. Maastakäsintyöskentely on minulle ikään kuin temppukoulutusta, joka tukee sujuvaa arkea Wilman kanssa. Harjoittelemme varsinaisia temppuja, kuten kumartamista ja maahan käymistä, mutta myös arkisia taitoja, kuten kontaktin ottamista ja pyynnöstä pysähtymistä ja väistämistä.

Kontaktiharjoittelu on ollut meille tänä vuonna aivan uusi ja avartava aluevaltaus. Siitä on tullut Wilmalle temppujen lisäksi oma tehtävänsä, josta voi saada palkkaa. On huomattavasti mukavampaa, että hevonen tarjoaa herkkujen toivossa kontaktia, kuin satunnaisia temppuja!

Kontaktiharjoittelu toimii aivan samalla ajatuksella kuin koirillakin - hevoselle opetetaan pyyntö (Wilmalla "täällä"), josta sen odotetaan ottavan kontakti ihmiseen; katsovan ja kuuntelevan. Aikaisemmin Wilma kulki vierelläni usein hermostuneena viskoen päätään ja odottaen pyyntöä tehdä palkattava tehtävä, kuten pysähtyä, peruuttaa tai jäädä paikoilleen. Kun tehtävää ei kuulunut tarpeeksi pian, Wilma saattoi turhautua ja poistua paikalta.

Nyt Wilma taas hakeutuu omalle paikalleen viereeni ja tarjoaa kontaktia. Se kääntää korvansa kohti ja  katsoo otsaharjansa alta seuraten liikkeitäni ja ylläpitäen saman vauhdin. Nyt pystyn ylläpitämään kontaktin samalla, kun pyydän Wilman vierelläni raviin. Vielä muutama kuukausi sitten Wilma olisi vielä ravipyynnöstä todennäköisesti räjähtänyt viilettämään pukkilaukkaa ympäri kenttää.

Nyt kun Wilma osaa pyynnöstä ottaa kontaktin, voin pyytää sitä myös esimerkiksi jännittävissä tilanteissa. Tällöin saan ponin huomion pois jännittävästä kohteesta ja pääsen palkkaamaan sitä rauhoittumisesta. Näin maastakäsin kentällä tehtävä työ pitäisikin tuoda hevosen arkeen!